7.12.2009

Ilmastopolitiikan uusi raamattu

Anthony Giddens: The Politics of Climate Change. Polity Press, London 2009

Ilmastonmuutoksen politiikkaa koskevan teoksen kirjoittaja Anthony Giddens (s. 1938) on sekä London School of Economicsin emeritusjohtaja että pääministeri Blairin kolmannen tien yhteiskuntapolitiikan pääarkkitehti. Voi olla yllättävää, että Giddens on siirtynyt tutkimaan ilmastopolitiikkaa, joka ei tosiaankaan ole ollut sosiologian tai muiden yhteiskuntatieteiden suosikkiaiheita. Giddens on kuitenkin koko uransa ajan ja varsinkin 1990-luvun alusta alkaen tarttunut suuriin aiheisiin. Hän on piirtänyt kokonaiskuvaa modernista yhteiskunnasta ja suositellut 2000-luvulla Europalle ekomodernisaatiolla ryyditettyä yhteiskuntapolitiikkaa. YK:n Kööpenhaminan ilmastokokouksen vuoksi tämän uusimman, nyt jo viidenteen painokseen yltäneen teoksen ajoitus on loistava ja sisältö huippuammattilaisen työtä.

Kirjan kohdeyleisö ei ehkä niinkään ole tutkijat kuin poliittiset päättäjät. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että kirjan kannessa teosta markkinoi Yhdysvaltojen entinen presidentti Bill Clinton. Mutta juuri tästä syystä teos onkin lukemisen arvoinen myös varsinaisen kohdeyleisönsä liepeillä.

Giddens on onneksi tieteidenvälinen sosiologi. Hän luottaa ilmastotutkimuksen päävirtaan ja katsoo että ilmastomuutos uhkaa vakavasti teollisen yhteiskunnan ja jopa koko ihmislajin tulevaisuutta. Minkä tahansa tieteenalan elinehto on kuitenkin se, että myös epäilijöitä kuunnellaan. Giddens pitää epäilijöinä myös niitä, jotka pitävät kansainvälisen ilmastopaneeliin IPCC:n viimeistä (2007) jo varsin synkkää riskiarviota liian konservatiivisena, koska se sulkee pois tietyn lämpötilakynnyksen ylityksen jälkeen ilmastonmuutoksen mahdollisen ryöstäytymisen.

Esimerkiksi pohjoisella vyöhykkeellä parhaillaan käynnissä oleva ikiroudan sulaminen saattaa pölläyttää ilmoille sellaisia metaanipilviä, joiden rinnalla teollisuuden päästöt ovat vain vähäinen henkäys.

Giddens siirtää ilmastonmuutoskeskustelua ilmakehäfysiikan ja ilmastotalouden piiristä politiikkaan ja yhteiskuntaan. Ilmastonmuutosta hän tarkastelee maailmantalouden ja – yhteiskunnan kokonaisuuden näkökulmasta. Häntä kiinnostaa ilmastonmuutoksen yhteys etenkin energia- ja luonnonvaratalouteen. Energiatehokkuuden lisääminen kun sekä säästää energiaa että hillitsee ilmastonmuutosta.

Giddens osaa asiansa ja on jälleen kirjoittanut monitasoisen teoksen. Otan siitä esille vain kolme tärkeintä näkökohtaa. Ensinnäkin hän kehittelee teoksessaan ”Giddensin paradoksin”. Sillä hän tarkoittaa sitä, että ihmiset pitävät ilmastonmuutosta vakavana asiana, mutta eivät kuitenkaan kiinnostu ilmastopolitiikasta, joka on liian kaukana heidän arkielämästään. Siksi kunnollista ilmastopolitiikkaa ei ole edes syntynyt, Giddens kärjistää.

Toiseksi Giddens tähdentää julkisen vallankäytön merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja muutokseen sopeutumisessa. Hänen keskustelukumppaninsa on lordi Nicholas Stern, jonka teoksen The Economics of Climate Change henki johdattaa nyt eliittejä ja päättäjiä Kööpenhaminaan solmimaan ja ehkä luomaan maailmanlaajuista päästökauppajärjestelmää.

Ikävä vain, että EU:n päästökauppakokeilua ei voi kuvata menestystarinaksi. Giddens luottaa enemmän hiiliveroon ja kokonaisvaltaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jossa luonnonvarat ja energialähteet ovat avainasemassa. Vihreän liikkeen ajatukset ovat hänen mielestään sotkeutuneet liikaa teollistumista vastustavan klassisen luonnonsuojeluliikkeen aateperintöön, jota yritykset vierastavat. Siksi ne menevät mieluummin viherpesulle kuin ottavat ilmastopolitiikan vakavasti.

Valtiosta on Giddensin mukaan kehityttävä eräänlainen varmistava valtio (ensuring state). Erityisen tärkeä valtion tehtävä on taata, että ilmastonmuutos vahvistaa taloutta, eikä lamauta sitä. Giddens painottaa politiikan ja talouden konvergenssia eli kohtaamisesta. Uudella ympäristötaloudella on nyt mahdollisuus näyttää kyntensä.

Kolmanneksi Giddens tarkastelee ilmastonmuutoksen geopolitiikkaa. Kourallinen suurvaltoja kuluttaa valtaosan maailman energiavaroista ja ilmastonmuutoksen suurin uhri on köyhä Etelä, jonka väestöosuus kasvaa. Maailmalla uusnationalismi (renationalization) nostaa kaikkialla päätään ja ruokkii talouden protektionismia. Yhdysvaltojen strategisen ja sotilaallisen suunnittelun lähtökohta on jo nyt kamppailu luonnonvaroista, mikäli Pentagonin papereihin on luottamista.

Toinen mahtipäästäjä Kiina on myös muuttanut strategiaansa ja tunkeutunut hallinnoimaan Lähi-idän, Afrikan, Indonesian ja jopa Latinalaisen Amerikan energiavaroja. Giddensin mukaan Venäjällä on yhtä tietoinen strategia hajottaa ja hallita Euroopan energiataloutta. Nord Streamin kaasuputki on osa Venäjän suurvaltapeliä, arvioi Giddens.

Suurvallat kohtaavat toisensa pohjoisella vyöhykkeellä. On paradoksaalista, että juuri ilmastonmuutos on tuomassa maapallon pohjoiset luonnonvara- ja energiareservit maailmantalouden lounaspöytään. Arktinen luonnonsuojelu ja alkuperäisasukkaat pyörivät jo tuhannen murusina pöytien alla, jos suurvallat saavat riehua pohjoisessa vapaasti.

Giddens kuten monet muutkin odottaa, että viimeistään Kööpenhaminan huippukokouksessa solmitaan kunnollinen ilmastosopimus. Sitä ei kuitenkaan synny ellei luoda positiivista mallia vähähiilisestä tulevaisuudesta. Se voidaan saavuttaa esimerkiksi Suomessakin esillä olleen Green New Deal – mallin eli kattavan vihreän yhteiskuntasopimuksen kautta. Uusi malli ei kuitenkaan saa olla liian teoreettinen ja vaikeasti omaksuttava, koska on tärkeätä että kansalaiset ymmärtävät mistä on kysymys.

Giddens pitää teollisen sivilisaation romahdusta mahdollisena ja kieriskelee hetken pimeässä tunnelissa, joka tuntuu johtavan jopa uuten keskiaikaan. Herooisesti hän kuitenkin lopulta ryhdistäytyy ja päättää luottaa järkevään politiikkaan ja teknologiaan, laajasti ymmärrettynä valistuksen perinteeseen. Ruotsi ja Saksa johtavat hänen mukaansa tätä kehitystä. Sopii toivoa, että myös Suomi ottaisi jo Kööpenhaminan ilmastokokouksessa paikkansa kärkimaiden joukosta.

2 kommenttia:

  1. Hei,

    muuten hyvä kirjoitus, mutta "autismin metafora, joka viittaa vakavaan persoonallisuushäiriöön ja mielisairauteen" on väärää tietoa. En sitä korjaa, vaan jokainen saa itse tutkia mitä autismi on.

    Tällä hetkellä ainakin Helsingin yliopistossa kuuluu monelta suunnalta neoklassisen taloustieteen hegemonian kritisointia, tosin niinkin, että sitä voi käyttää välineenä.

    T. Roni Kantola

    VastaaPoista