Green New Deal - Vihreä sopimus

Tässä esityksessä on aluksi hyvin lyhyt katsaus Green New Dealin teemoihin, joita kommentoin Marja Jallinojan toimittaman Green New Deal –raportin valossa. Tämän jälkeen liitän Green New Dealia koskevan keskustelun ympäristövaltiota koskevaan ajatteluun. Johtopäätökseen sisältyy myös ehdotus keskustelun jatkosta ja eräänlainen vastaus myös otsikon kysymykseen. Olen aikaisemmin tarkastellut Green New Deal –ajattelua pari kuukautta sitten ilmestyneessä artikkelissa. Kyseessä on Sosiaalipoliittisen yhdistyksen Janus-lehden Ympäristö ja sosiaalipolitiikka – erikoisnumero, mielenkiintoinen ajan merkki sekin. Tämä blogi on kehitelty, korjattu ja hiukan päivitettykin versio Vihreän sivistysliiton sivuilla ilmestyneestä arviosta, jonka esitin 12.11. 2009 järjestetyn Green New Deal –seminaarin yhteydessä.

Minulle ei ole Green New Dealia koskevaa tutkimushanketta, mutta olen seurannut ainakin 1980-luvun alusta lähtien ekomodernisaatiokeskustelua, johon myös Green New Deal minusta kuuluu. Törmäsin ensimmäistä kertaa Green New Deal -käsitteeseen kesäkuussa 2008 ja aloin hiljalleen seurata sitä koskevaa keskustelua ja kerätä materiaalia.

Olen suomentanut käsitteen Green New Deal ”vihreäksi sopimukseksi”, vaikka mietin pitkään muitakin käännösmahdollisuuksia, kuten ”vihreä jako” ja ”vihreä isojako”. Euroopassa vihreää sopimusta voitaisiin kutsua myös ”vihreäksi keynesiläisyydeksi”, jolloin korostuu tämän ajattelun sukulaisuus John Maynard Keynesin muotoilemaan interventionistiseen julkisen vallan politiikkaan, joka oli muun muassa hyvinvointivaltion taustaideologia ja johon on palattu nyt myös talouspolitiikassa uusliberalistisen kauden jälkeen. Green New Dealin ohjelman toteuttaminen edellyttäisi julkiselta vallalta ainakin yhtä merkittävää panosta kuin mitä sillä oli hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa. Keynsiläisyydellä ei kuitenkaan ole ollut perinteisesti tekemistä ympäristö- ja energiaongelmien säätelyn kanssa, joten tämäkin suomennos alkoi tuntua kaukaa haetulta. Valitsemani ”vihreä sopimus” – termi pitää sisällään ajatuksen, että uusi strategia - jos sellainen ylipäänsä on mahdollinen - ei voi olla eliittien diktaatti eikä myöskään yhden vihreän puolueen ohjelma, vaan se edellyttää toimijoiden välisiä neuvotteluja ja niihin perustuvaa yhteisymmärrystä. Käytän tässä kuitenkin green new deal –käsitettä, koska sitä käytetään myös arviotavana olevassa Marja Jallinojan toimittamassa teoksessa.

Keskeiset Green New Dealin teemat ovat siirtyminen vähähiilisen talouteen, ympäristöteknologisten innovaatioiden luominen, vihreä työvoima- ja koulutuspolitiikka ja tiukka ympäristöhallinto- ja lainsäädäntö. Tämä teemoittelu ei perustu Green New Deal –teokseen, vaan oma tulkintani ja kehitelmäni vihreän sopimuksen sisällöstä.

Green New Deal -teoksen painopiste on selkeästi vihreässä taloudessa. Janne Hietaniemen ja Radoslav Mizeran neuvo omaksua Suomessa eräänlainen Rapala-strategia on tärkeä. Se sisältää ajatuksen hakea ketterästi uusia mahdollisuuksia perinteisilta osaamisalueilta, josta strategiasta Rapalan uistinteollisuus on hyvä esimerkki. Heidän tulkintansa mukaan nämä perinteisesti osaamisalueet löytyvät teollisuuden energia- ja materiaalitehokkuuden sekä ehkä myös vesiosaaminen piireistä.

Suomessa Syken vetämä Hiilineutraalit kunnat -hanke on hieno esimerkki hankkeesta, joka voisi toimia myös laajemman Green New Deal – ohjelman käynnistäjänä. Tässä ohjelmassa Uusikaupunki, Mynämäki, Kuhmoinen, Padasjoki ja Parikkala ovat lupautuneet toimimaan pienoislaboratorioina hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Tässä julkinen valta on keskeisenä aloitteentekijänä matalahiilisen yhteiskunnan kehittämisessä.

Suomen kannattanee pysyä loitolla tai ainakin takarivissä ”kuolevan puun viimeisiltä kukinnoilta”, jolla tarkoitan fossiilienergiatalouden keinotekoiseen pitkittämiseen perustuvia toimia. Sellainen selvästi on äärimmäisen kallis hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (Carbon Capture and Storage, CCS). Siinä hiilidioksidi erotetaan varsinkin suurten energiantuottajien päästöistä ja varastoidaan massiivisten putkistojen kautta esim. vanhoihin kaasu- ja öljylähteisiin, jotta se ei karkaisi ilmakehään ilmastoa lämmittämään.

Toisena Green New Dealin teemana on läpäisevän ympäristöteknologisen innovaatioprosessin käynnistäminen. Tästä aihepiiristä on tarjolla teoksessa Demos Helsingin tutkijaryhmän (Alanen ym. 2009) kirjoittama virittävä artikkeli. Jäin kaipailemaan pohdintoja ympäristöteknologisten avaininnovaatioiden roolista vihreän talouden mahdollisena käynnistäjänä. On mahdollista ja toivottavaa, että talouden seuraava sykli rakentuu ympäristöteknologisten avaininnovaatioiden varaan. Avainteknologiat ovat teknologian sosiologian suuren klassikon Joseph Schumpeterin mukaan teknologioita, jotka ovat sovellutusten lähtökohta suurelle joukolle muita teknologisia prosesseja, tuotteita ja käytäntöjä. Niiden myötä voi käynnistyä uusi vihreän teollisen kehityksen aalto, samaan tapaan kuin aiemmin höyryvoima, sähkö, auto, puolijohteet ja tietokoneet loivat edellytykset uudelle talouden kehitykselle. Mitään systemaattista taloushistoriallista automatiikkaa taloussyklien syntymiseen ei kuitenkaan ole, vaan sellainen edellyttää systemaattista tutkimusta sekä myös julkisen vallan rahoitusta ja koordinointia. Tästä voi lukea lisää muun muassa unkarilaisen kollegani György Kovacsin artikkelista, joka on julkaistu kuluvana vuonna toimittamassani ja Gaudeamuksen kustantamassa Vihreä teoria –teoksessa.

Energiaa ja aikaa säästävä supernopea raideliikenne on ehkä arkipäiväisin ja ajankohtaisin innovaatio, jota voi kutsua myös ympäristöteknologiaksi, koska sen avulla voidaan vähentää sekä autoilun että lentämisen hiilidioksidipäästöjä. Euroopassa supernopeat junat esimerkiksi reiteillä Pariisi-Lontoo, Madrid-Barcelona, Pariisi-Lyon, Pariisi-Bryssel ja Hampuri- Berliini ovat osin lyöneet laudalta sekä auto- että lentoliikenteen. Tälle tielle Suomikin lienee varovaisesti lähtenyt ja etenkin Helsinki-Pietari – nopea raideyhteys tuntuisi erittäin tärkeältä myös vihreän talouden markkinoiden kehittämisen näkökulmasta.

Kolmantena Green New Dealin teemana on nykyistä tiukemman ympäristöhallinnon ja – lainsäädännön rakentaminen kannustamaan energian säästöä ja uuden energiatekniikan luomista. Tiukan ympäristöhallinnon ja – lainsäädännön merkitys perustuu 1980-luvun mittaan yleistyneeseen käsitykseen siitä, että ne saattavat hyödyttää yrityksiä. Tämän oivalluksen tiivisti amerikkalainen strategiaguru Michael Porter melkein parikymmentä vuotta sitten. Hänen nimensä saaneen hypoteesin mukaan yritystalous ja tiukka ympäristöpolitiikka vahvistavat toisiaan niin, että voidaan puhua win-win – tilanteesta.

Suomenkin taloushistoriasta on löydettävissä tapauksia, jotka näyttäisivät tukevan Porterin hypoteesia. Esimerkiksi Outokumpu Oy:n Porin elektrolyysilaitoksen johtajan Petri Brykin ja Harjavallan sähkösulaton johtaja John Ryselin kehittämä kuparin liekkusulatusmenetelmä kehitettiin 1940-luvulla niukan ja kalliin energian Suomessa. Edelleenkin 70 prosenttia maailman kuparista sulatetaan edelleen sillä. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki on. Esimerkiksi 1970-luvun energian hintojen nousu ei sanottavastikaan lisännyt satsauksia ”pehmeään energiaan” (soft energy), kuten biomassa-, aurinko- ja tuulienergiaa silloin kutsuttiin, vaan päinvastoin ydinvoimaan, kuten osittain tapahtuu nytkin.

Neljänneksi Green New Dealiin liittyvän uuden työvoima- ja koulutuspolitiikan tavoitteena on tuottaa vihreitä työpaikkoja tai ”viherkaulustyöntekijöitä”, joita tarvitaan matalahiilisen yhteiskunnan rakentamisessa. Kansainvälinen työjärjestö ILO määrittelee vuonna 2008 ilmestyneessä jättiläismäisen kokoisessa raportissaan ”vihreän työpaikan” (green job) maatalouden, teollisuuden, tutkimuksen ja kehityksen, hallinnon ja palvelualojen toimeksi, jotka olennaisesti suojelevat ja ennallistavat ympäristöä.

ILO tähdentää raportissaan perinteisten työmenetelmien osaamisperustan muuttamista vihreän talouden vaatimusten mukaisiksi. Pienen taloyhtiön sivutoimisena isännöitsijänä en voi muuta kuin allekirjoittaa tämän ajatuksen. Ajattelen nyt esimerkiksi maalausfirmaa, jonka asiantuntemus rajoittui muovimaalin sutimiseen kaikkiin sopiviin tai sopimattomiin paikkoihin. Ongelmien tullessa nopeasti esiin yritys olikin jo viety konkurssiin ja yrittäjä siirtynyt Suomenlahden toiselle puolelle. Omatoiminen tiedonhankinta perinnemaaleista ja kestävästä maalaustekniikasta ovat usein ainoa keino välttää maalausfirmojen karhunpalveluksilta. Pitkällä aikajänteellä koulutuksella vähennetään vääristä maaleista ja menetelmistä johtuvia todella kalliita vahinkoja.

Myös yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen koulutuksen vahvistaminen ja systematisointi voisivat kuulua Green New Dealin strategiaan. Tarkoitan yhteiskuntatieteellisellä ympäristötutkimuksella ympäristö -etumerkillä varustettuja tieteenaloja, joita on syntynyt parin kolmen vuosikymmenen aikana yhteiskuntatieteen marginaaliin. Ympäristöpolitiikan ja ympäristötalouden nykyistä huomattavasti laajempi ja systemaattisempi koulutus kuuluvat suoraan vihreän sopimuksen strategiaan. Ongelma on osin kansainvälinen ja liittyy siihen että ympäristötutkimus on katsottu kuuluvan luonnontieteelle. Vasta viime vuosina eurooppalaisiin huippuyliopistoihin on alkanut syntyä tieteidenvälisiä ympäristötutkimusyksiköitä, joiden painopiste on politiikan ja talouden tutkimuksessa.

Green New Deal- teoksesta löytyy osuvaa kritiikkiä suomalaista julkista hallintotapaa kohtaan. Marja Jallinoja toteaa omassa artikkelissaan että ”monien yritysten ihailtavista ponnistuksista huolimatta uhkaa Suomi nykypolitiikallaan pudota lopullisesti kehityksen kelkasta”. Mari Ratinen taas kirjoittaa, että ”suomalaisessa päätöksentekojärjestelmässä ei ole mekanismeja, jotka muuttaisivat järjestelmää tai siihen osallistuvia toimijoita”. Tämä on kovaa kritiikkiä, mutta väitteet on perusteltu huolellisesti.

Syitä suomalaisen järjestelmän jäykkyyteen pitää varmaankin hakea kulttuurista ja poliittisesta historiasta, joka lienee osin selvittämättä. Eräs ongelma liittyy hallinnon pirstoutumiseen kaikissa moderneissa yhteiskunnissa. Eri ministeriöt toimivat omassa maailmassaan, puhuvat omaa kieltään, kuuntelevat omia asiantuntijoitaan ja sulkevat siten tehokkaasti muun maailman ulkopuolelleen. Saksalainen sosiologi Niklas Luhmann kuvaa tätä differentaatiota teoksessaan Ökölogische Kommunikation (1986), jonka Sami Krause ja Seppo Raiski ovat muutama vuosi sitten suomentaneet nimellä Ekologinen kommunikaatio. Ympäristövaltioajattelu saattaisi olla eräs tapa löytää tällä ongelmalle paremmat ratkaisun edellytykset. Ympäristövaltio tarkoittaa julkisen vallan uutta versiota, jossa ympäristöpolitiikka, energiapolitiikka ja luonnonvarapolitiikka kytkeytyvät perinteiseen talous- ja sosiaalipolitiikkaan nykyistä keskustelevammin ja joustavammin. Joustavuus on tässä avainasemassa. Autoinsinöörikielellä ilmaistuna hallinnossa pitäisi siirtyä käsivälitteisestä vaihteistosta automaattivaihteiston käyttöön.

Ympäristövaltio ei muuten ole ainoastaan teoreettinen käsite, vaan myös tulkinta todellisesta kehityksestä muun muassa EU:ssa ja ympäristötietoisissa yksittäisissä maissa, kuten Ruotsissa. Tiettyä systeemin urautuneisuutta osoittaa se että vain harvat tutkijatkaan ovat havainneet uuden hallintotavan kehittymistä, kuten ruotsalainen politiikan tutkija Måns Lönnroth on pari vuotta sitten kirjoittanut.

Liittämällä vihreätä sopimusta ja ympäristövaltiota koskevat keskustelut sosiaaliset ja hyvinvointiin liittyvät näkökohdat voidaan ainakin periaatteessa ottaa nykyistä laajempaan ja tarkempaan käsittelyyn myös Green New Deal -ajattelussa. Sosiaalipolitiikassa tämä liittyy niin sanotun ympäristösosiaalipolitiikan kehitysnäkymiin. Green New Dealista voi aikaa myöten kehittyä näitä erilaisia teemoja yhdistävä viitekehys.

Kaikkiaan vielä 1970-luvulla vain kansalaisjärjestöjen ja tutkijoiden agendalla olleet hurjimmatkin unelmat kestävän kehityksen politiikasta ja ekomodernisaatiosta ovat nyt mukana vihreän sopimuksen tavoitteissa. Keskeistä tulisi siis olemaan siirtyminen vähähiilisen talouteen, ympäristöteknologisten innovaatioiden luominen, tiukka ympäristöhallinto- ja lainsäädäntö, vihreä työvoima- ja koulutuspolitiikka sekä ympäristövaltion kehittäminen hyvinvointivaltion rinnalle.

Monien muiden vastaavien ideoiden tapaan Green New Dealia koskeva keskustelu voidaan ensinnäkin leimata pelkäksi retoriikaksi, josta luovutaan heti kun se on täyttänyt tehtävänsä, kuten rauhoittanut ihmisiä. Toiseksi se voidaan niitata Immanuel Wallersteinin malliin määrittelemällä historiallisen kapitalismin siirtyneen terminaarivaiheeseen. Sitä ei hänen mielestään voida enää korjata, vaan on luotava kokonaan uusi maailmanjärjestelmä. Kolmas tapa suhtautua vihreään muutokseen on pitää sitä tehostettuna ja osin globaalina tehostettuna ekomodernisaatiostrategiana, jota kannattaa kokeilla vaikka sitä ei ihan heti perille pääsisikään. Näinhän muuten 1980-luvun alussa kehitetyssä ekomodernisaatioajattelussa tehtiinkin, eikä ihan ilman tuloksia. En usko että siitä onnelaa tulisi, mutta ehkä vähän parempi maailma kuitenkin.

Green New Dealin kulmilla yhteiskuntapoliittinen keskustelu tulee seuraavien 20-50 vuoden aikana väistämättä pyörimään. Suomessakin voitaisiin käyttää ainutlaatuinen tilanne hyväksi ja laatia maalle vihreän muutoksen strategia, jossa eräänä lähtökohtana voisi olla nyt esillä oleva julkaisu. Lisäaineistoa saisi monista jo olemassa olevista ohjelmista, kuten ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelmasta (2009).

Voisiko Green New Deal tarjota lääkkeitä ajankohtaiseen ilmastopolitiikkaan, joka koki juuri Kööpenhaminassa pahan takaiskun? Eräs syy epäonnistumiseen oli ehkä siinä että eri maiden kansalaiset pelkäävät tiukan ilmastopolitiikan vaarantavan heidän elämäntapansa, jonka pohjavirtana on verojenkin jälkeen pilkkahintainen öljy. Fossiilipolttoaineiden hintojen pelätään tiukan ilmastopolitiikan vuoksi nousevan, jolloin rikkaiden maiden kansalaisten elämäntavan kulmakivet autoilu ja lentomatkailu uhkaavat sortua. Poliitikot myötäilivät näitä kansaan suuren enemmistön kantoja, jotka ovat vain osin näkyvissä asennetutkimuksissa. Tässä pohjavirrassa tuskin tapahtuu nopeita muutoksia lähivuosina, elle sitten joku Todella Suuri Ilmastokatastrofi pakota arvioimaan tilannetta kokonaan uudelleen. Jotkut ilmastotutkijat pitävät ryöstäytyvää ilmastonmuutosta mahdollisena, jos ja kun tietty kriittinen kasvihuonekaasumäärä ylittyy ja käynnistää ehkä ryöstäytyvän ilmastonmuutoksen.

Joskus laillisesti sitova ilmastonmuutos varmaan syntyy. Sopimukseen voisi tulevaisuudessa liittää aineksia ekomodernisaatiosta - vihreän talouden, teknologian ja koko yhteiskunnankin kehittämisestä - jolloin se menisi paremmin kaupaksi kansalaisille ja siten myös poliitikoille. Tuleva sopimus voisi olla siis paradoksaalisesti nykyistä laajempi, mutta se sisältäisi sekä sitovia että vapauttavia elementtejä, jolloin sen hyväksyttävyys paranisi.