Tieteidenvälinen yhteiskuntapolitiikka

Olen viime aikoina joutunut palaamaan toistuvasti ajatukseen entistä tieteidenvälisemmästä yhteiskuntapolitiikasta. Tämä ajatus on vainonnut minua koko urani ajan kun olen rakentanut erilaisia suunnistuksia yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Viimeksi kirjoitin Tuuli Hirvilammen kanssa ympäristösosiaalipolitiikkaa koskevan artikkelin (Vihreä teoria. Toim. Ilmo Massa, Gaudeamus, Helsinki 2009) sekä Marjatta Bardyn ja Susanna Parrukosken toimittamassa teoksessa Hyvinvointi ilmastonmuutoksen oloissa. Tiedän että THL:n lisäksi myös Kelan tutkijoiden joukossa on kiinnostusta kestävän kehityksen ja sosiaalipolitiikan yhteyksien tutkimiseen. Omissa ajatuksissani tieteidenvälinen yhteiskuntapolitiikka kumpuaa myös kasvutalouden kritiikistä, joka on ollut varsin näkyvästä esillä kansalaisliikkeiden järjestämässä massiivisessa Kasvu murroksessa-seminaarissa. Sen ytimessä tuntuu olevan uuden vihreän (tai punavihreän) langan löytäminen teolliselle maailmantaloudelle.

Mutta nyt siis tammikuun loppuun vuonna 2004 ja esitykseeni yhteiskuntapolitiikan laitoksen avajaistilaisuudessa. Se on seuraavassa juuri siinä muodossa kun sen noin kuusi vuotta sitten esitin. Kyseessä on juhlapuhe tilaisuudessa, jossa oli varsin arvovaltainen kuulijakunta. Nykyään yhteiskuntapolitiikan laitos on suuremman sosiaalitieteiden laitoksen osa, mutta pääaineena sosiaalipolitiikka on edelleen olemassa. Mutta nyt siis yksi avajaispuheista 27.1. 2004:

Käsite hybridi on biologinen metafora, jolla tarkoitetaan uusien eläin- tai kasvilajien syntymistä risteyttämällä heterogeenisiä lajeja toistensa kanssa. Käsitettä hybriditiede on käytetty kuvaamaan uusia tieteenaloja, kuten biokemiaa ja sosiobiologiaa. Sosiaalipolitiikkakin on yksi ns. vanhoista hybriditieteistä. Se yhdistää sosiaalitieteellisen perustietämyksen käytännön politiikkaan ja sitä koskevaan tutkimukseen. Kun tulin 1970-luvun alussa opiskelemaan Helsingin ylipistoon, sosiaalipolitiikkaa pidettiin vielä tieteidenvälisenä suunnittelutieteenä, jonka tehtävänä oli tutkia monipuolisesti hyvinvoinnin osatekijöitä. Muistan hyvin miten tentin sosiaalipolitiikassa Rooman Klubin vuonna 1972 ilmestyneen Limits to Growth – teoksen, jossa pohdittiin, ei- enempää- eikä- vähempää kuin ”ihmiskunnan kohtalontilannetta”. Millään muulla Helsingin yliopiston yhteiskuntatieteen laitoksella tämä tieteenhistoriaan jäävä teos ei ollut tutkintovaatimuksissa.

Oman tuntumani mukaan 1970-luvun mittaan sosiaalipolitiikan tieteidenvälisyys suhteellisesti väheni, kun alettiin korostaa hyvinvointivaltion sisäisten ongelmien tutkimusta. On vaikea arvioida johtuiko tämä reaktio väsymisestä ”liian yleisistä” ongelmista kiinnostuneeseen radikaaliin opiskelijaliikkeeseen vai seurattiinko siinä muiden sosiaalipolitiikan laitosten esimerkkiä. Tai ehkä kysymys oli vain monitieteisyyden sykliin – tästä saksalainen Hans Klette on kirjoittanut – liittyvästä normaalikehityksestä. Joka tapauksessa sosiaalipolitiikka ryhtyi 1970-luvulla hakemaan malleja ”puhtaista” yhteiskuntatieteistä, varsinkin sosiologiasta, menettäen näin ainakin osan monitieteellisestä identiteetistään.

Sosiaalipolitiikan, kuten yhteiskuntatieteen yleensäkin, tutkimuksessa erikoistuminen on kuitenkin ollut aina laajaa eikä suppeaa, kuten usein luonnontieteessä. Yhteiskuntapolitiikan laitoksen nykyisessä opettaja - ja tutkijakunnassakin on useita hybriditutkijoita, jotka kyllä pystyvät toimimaan myös tieteenalojen välissä. Ympäristöpolitiikan tulo osaksi sosiaalipolitiikan opetusta vuonna 1984 on esimerkki siitä, että sosiaalipolitiikka on koko ajan määritellyt tehtävänsä poikkeuksellisen avarasti. Kuluvana vuonna vietetään siis ympäristöpolitiikkatieteen kehittämisen 20 vuotisjuhlia. Siksi onkin sopiva hetki muistaa, että yhteiskuntapolitiikan laitos on samalla tarjonnut yhteiskuntatieteelliselle ympäristötutkimukselle, joka on ympäristöpolitiikkaa laajempi ”emokonseptio”, tärkeän kotipesän ja kehittymismahdollisuuksia.

Samaan aikaan on kuitenkin herännyt keskustelu kokonaan uudenlaisten yhteiskuntatieteellisten hybriditieteiden tarpeesta. Se pyrkisi tutkimaan maailmanyhteiskunnan murrosta ja siitä kumpuavia uusia tietotarpeita. On alettu puhua riskiyhteiskunnan ongelmista (Ulrich Beck) ja jopa postnormaaleista ongelmista (Silvio Funtowitz), joiden tutkiminen edellyttäisi avautumista tieteidenväliseen vuorovaikutukseen ja jopa yhteiskuntatieteen rakennemuutosta. Nämä uudet haasteet olivat esillä jo vuonna 1976 OECD:n järjestämässä kuuluisassa monitieteellisyyskonferenssissa sekä vuonna 1997 Immanuel Wallersteinin johtamassa Gulbenkianin komission raportissa Open the Social Sciences.

Hybriditieteellisen taustansa vuoksi yhteiskuntapolitiikan laitoksella on erinomaiset mahdollisuudet lisätä myös uusien tieteidenvälisten ongelmien tutkimusta. Se edellyttää kuitenkin tieteidenvälisen perinteen tiedostamista, sen ottamista opetus- ja tutkimusohjelmaan sekä konkreettisia toimia tieteidenvälisyyden vahvistamiseksi. Tieteidenvälisen teorian ja metodologian läpäisevää opetusta ei tietääkseni ole tarjolla muualla Helsingin yliopistossa, joten siitä voisi luoda laitosta yhdistävän tavaramerkin eli brändin. Tieteidenvälisyys saattaisi olla myös keino, jolla laitoksen eri suuntaukset saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen.

Ympäristöpolitiikan professuuri, joka on yhteinen kolmen tiedekunnan kanssa
on varmaankin konkreettisin ilmaus yhteiskuntapolitiikan laitoksen ulkoisesta tieteidenvälisyydestä. Yhteistyön vakiinnuttamisesta ja lisäämisestä saattaisi kehittyä yhteiskuntapolitiikan laitokselle mahtava voimavara.

Kriitikoiden mielestä tieteidenvälisyys ei synnytä innovaatioita, vaan aiheuttaa uusien tutkimusalueiden eriytymistä ja resurssien tuhlausta. Jos tällä tarkoitetaan sitä, mitä Hanz Heckhausen on kutsunut ”umpimähkäiseksi tieteidenvälisyydeksi”, näkemys onkin helppo hyväksyä. Aito tieteidenvälisyys on kuitenkin aivan muuta. Siihen sijoittaminen kannattaa ja johtaa merkittäviin innovaatioihin.

Tieteidenvälisyyden tähdentäminen ei tarkoita sitä, että yhteiskuntapolitiikan laitoksen pitäisi luopua normaalien yhteiskunnallisten ongelmien tutkimisesta ja niiden ratkaisumallien kehittämisestä ja keskittyä ainoastaan ”postnormaalien ongelmien” tutkimiseen. Se tarkoittaa sitä, että yhteiskuntapoliittisia ongelmia tarkastellaan uusissa tieteidenvälisissä yhteyksissä ja löydetään tätä kautta jopa aivan uusia yhteiskuntapoliittisia ratkaisumalleja. Tällaisia yhteiskuntapolitiikan kannalta mielenkiintoisia tieteen luovia levottomuuspesäkkeitä on löydettävissä esimerkiksi sosiaalitalouden sekä ympäristöpolitiikan ja –talouden alueilta. Ekomodernisaatio on eräs esimerkki ympäristöpolitiikasta lähteneestä strategiasta, joista läntisten yhteiskuntien vihertyminen on lähtenyt liikkeelle.

Mitä yhteiskuntapolitiikan opiskelijat puolestaan hyötyisivät tieteidenvälisyyden korostumisesta yhteiskuntapolitiikan laitoksella? Uskon, että monet opiskelijat pitävät jo nyt Helsingin yliopistoa ja pääkaupunkiseudun muita korkeakouluja tieteidenvälisenä verkostona. Nykyaikainen joustava opiskelutapa on uhka sellaisille laitoksille, jotka eivät pysty modernisoimaan opetustaan riittävän nopeasti. Jos yhteiskuntapolitiikan laitos kykenee uudistumaan hallitusti ja tarjoamaan riittävän vahvat ja tieteidenväliset lähtökohdat opiskelijoiden yksilölliselle verkottumiselle, sillä on mainiot mahdollisuudet menestyä tieteenalojen kilpajuoksussa.

Tulevaisuudessa ehkä vain identiteetiltään vahvat, innovatiiviset ja dynaamiset laitokset selviytyvät, muita saattavat odottaa resurssien leikkaukset tai sulauttaminen vahvempiin yksiköihin. Olen varma siitä, että uusi yhteiskuntapolitiikan laitos on riittävän luova ja ”levoton” säilyttääkseen opiskelijoiden kiinnostuksen myös tulevaisuudessa.

Björn Lomborgin maailma

1. Björn Lomborgin tausta

Vuonna 2001 tanskalainen politiikan tutkija Björn Lomborg julkaisi teoksen nimeltään The Skeptical Environmentalism. Siinä hän katsoi että länsimainen ympäristöajattelu oli vain "irrationaalista litaniaa". Tosiasiassa läntinen sivilisaatio on viimeisten 400 vuoden aikana saavuttanut "fantastisia" (Lomborgin mielisana)ja jatkuvia voittoja. Tämän jälkeen Lomborg on julkaissut myös Cool it -The Skeptical Environmentalist's Guide To Global Warming (2007), joka toistelee ensimmäisen teoksen sanomaa. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ei kannata juuri investoida rahaa, vaan mieluummin köyhyyden poistamiseen.

Juuri ilmestyneessä teoksessa Smart Solutions to Climatic Change: Comparing Costs and Benefits(Cambridge University Press, 2010) Lomborg kuitenkin kääntää takkia. Hän pitää nyt ilmastonmuutosta ihmiskunnnan suurimpana haasteena ja ehdottaa vuosittain 100 miljardin dollarin ympäristöveroja, joista valtaosa käytettäisiin vihreän teknologian kehittämiseen. Teoksesta on parikin laajaa arviota Guardianissa (30.8. 2010). Tähän liittyy 374 (tilanne 3.9. 2010)kommenttia.

Miten Lomborgin takinkäännökseen pitäisi suhtautua? Ilmastonmuutostutkijat ovat tyytyväisiä, mutta toisaalta katsovat että hänen ja hänen seuraajiensa toiminta on ollut omiaan hidastamaan ilmastopolitiikan kehitystä maailmassa. Ilmastoskeptikot taas ovat pitäneet Lomborgia rintamakarkurina ja jopa epäilleet että jotkut tahot ovat maksaneet hänelle takinkäännöksestä.

Tarkoitukseni on jossakin myöhemmässä vaiheessa arvioida Lomborgin uusin teos, mutta sitä ennen "hiukan" myöhäinen arvio vuonna 2001 ilmestyneestä The Skeptical Environmentalist -teoksesta. Mukana on myös tämän teoksen herättämiä reaktioita eri tahoilla.

Björn Lomborg on 45 vuotias (syntynyt 6.1. 1965) politiikan tutkija, joka on väitellyt Kööpenhaminan yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella vuonna 1994. Hän on toiminut apulaisprofessorina Århusin yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella vuoteen 2005 saakka erikoisalanaan tilastotiede. Tämän jälkeen hän siirtyi Tanskan ympäristöarvionti-instituutin johtajaksi (2002-2004) ja sitten apulaisprofessoriksi Kööpenhaminan kauppakorkeakouluun. Hän on myös Kööpenhaminen "konsenuskeskuksen" johtaja. Keskuksen tarkoituksena on sorvata keinoja ratkaista maailman globaaleja ongelmia.

The Skeptical Environmentalist -teoksessa on yli 500 neljään osaan ja 25 kappaleeseen jakautunutta sivua. Viittauksia on 2930 kappaletta ja yli 1800 lähdettä.- Viite- ja lähdeosasto on yhteensä 152 sivua. Lisäksi kirjassa on 173 kuvaa ja 9 taulukkoa. Teoksen tanskankielinen version ”Verdens sande tillstand” (”Maailman tosiasiallinen tila”) Lomborg julkaisu vuonna 1998.

Lomborgista tuli kirjan ansiosta globaali mediahahmo. Hän kommentoi ympäristökeskustelua maailman huippulehdissa, kuten New York Timesissä, Globe & Mailissa, Daily Telegraphissa and the Economistissa sekä useissa televisio-ohjelmissa. Hänen kotisivultaan olen poiminut seuraavan luettelon hänen arvostuksestaan kertovista nimityksistään:

- One of the world's 75 most influential people of the 21st century - Esquire, 2008
- One of the "50 people who could save the planet" - UK Guardian, 2008
- One of the top 100 public intellectuals, Foreign Policy & Prospect Magazine,2008
- One of the world's 100 most influential people - Time Magazine, 2004
- 'Young Global Leader' - World Economic Forum, 2005

Mitä tällainen palvova huomio kertoo maailman laatulehdistön tasosta? Ei kovin hyvää. Ympäristöliikkeen historia kertoo että länsimainen lehdistö on jatkuvasti hakenut ympäristöliikkeen "toisinajattelijoita" ja nostanut heitä julkisuuden valokeilaan. Toisinajatteluksi on riittänyt ympäristötutkijoiden ja -liikkeen mollaaminen. Lomborgin tapauksessakin kannattaa pitää mielessä ettei edelleenkään mikään tieteellinen journaali ole julkaissut hänen havaintojaan maailman tilasta. Lomborgin ajatukset eivät olekaan tiedettä, vaan hän on läpikotaisin poliittinen hahmo, jota lehdistö on käyttänyt omien tarkoitusperiensä ajamiseen.

The Skeptical Environmentalist -teoksen syntyhistoria viittaa sekin suoraan mediaan. Lomborg julkaisi vuonna 1998 hän neljä pitkähköä artikkelia ympäristön tilasta tanskalaisessa päivälehdessä Politikenissa ja sai aikaan yli 400 vastakirjoitusta mm. Jyllandspostenissa, Informationissa, Politikenissa ja Ingeniøren-lehdessä. Suurin osa näistä tuli ympäristöliikkeen aktivisteilta, mutta mukana oli jo silloin myös tutkijoilta, jotka eivät hyväksyneet Lomborgin argumentaatiota. The Skeptical Environmentalism -teos on rakennettu tämän tanskalaisen keskustelun varaan.


2. Teos pähkinänkuoressa

Teos jakaantuu seuraavaan kuuteen osaan.

Osa I on nimitetty litaniaksi (the litany) eli suomeksi ehkä valistusvirreksi. Siinä Lomborg kuvaa kuinka etenkin vuodesta 1984 ilmestyneet Worldwatch Instituten vuosittaiset raportit (The State of the World) ovat antaneet ympäristön tilasta liian synkän kuvan. Teokset ovat hänen mukaansa täynnä tieteen nimellä kulkevaa spekulaatiota ja tuomiopäiväajattelua. Kritiikki henkilöityy Lester Browniin, joka on ollut raporttien päätoimittajana. Lomborg asettaa teoksensa tavoitteeksi tämän kuvan korjaamisen ja siitä tulee teoksen alaotsikko ”Measuring the Real State of the World”, maailman todellisen tilan mittaaminen. Kaikki Lomborgin indikaattorit osoittavatkin että ihmiskunnan tila on merkittävästi parantunut, vaikka parannettavaa vielä on.

Human Welfare -otsikoidussa II osassa Lomborg tarkastelee maailman väestömäärää ja sen kehitystä, ihmisen odotettavissa olevan elinajan trendejä ja terveystilannetta, ruuan, nälän ja varallisuuden levinneisyyttä. Hän tulee tässäkin tulokseen että asiat ovat paremmin kuin koskaan ennen. Norman Borlaugin ideoiman vihreän vallankumouksen ansiota on se, että jopa kehitysmaiden maataloustuotanto on kolminkertaistunut. Muutamilla alueille, kuten 1990-luvun lopulla Itä-Aasiassa, oli ”kasvukriisejä” mutta ne ovat ohimeneviä. Saharan etäläpuoleisen Afrikan nälkäongelmat Lomborg kuitenkin tunnustaa.

Osassa III Can Human Prosperity Continue? Lomborg selvittää kysymystä onko maailmassa riittävästi resursseja – ruokaa, energiaa ja vettä – ja tulee johtopäätökseen että kaikkea on riittävästi. Jatkuvan hyvinvoinnin kasvulle ei siis ole esteitä. Energiavaroja on "valtavasti". Aurinko-ja tuulienergian kehittäminen on vasta aloitettu. Pohjavesiä ei saa liata, mutta muuten vesihuollon ongelmat voidaan ratkaista turvautumalla suolan haiduttamiseen merivedestä kuten Saudi-Arabiassa tehdään. Luonnonvarojen käytön tehostaminen, kierrätys ja korvaavien luonnonvarojen kehittäminen on ylipäänsä tärkeää.

Osassa IV Pollution, Does it Undercut Human Prosperity? Lomborg tutkii ilman, veden ja sisäilman saastumista, happosateita,metsäkuolemia ja jätekysymystä. Tämänkin luvun pohdintojen tulos on se saastumiskuorma on vähentynyt. Esimerkiksi Yhdysvaltojen kuluvalla vuosisadalla syntyvät kaikki jätteet voidaan kasata pienelle alueelle,jonka sivu on vain 28 kilometriä ja korkeus 100 jalkaa.

Osassa V Tomorrow’s problems Lomborg tutkii kemiallistumista, biodiversiteettikysymystä ja globaalia lämpenemistä. Johtopäätös on tässäkin se, että kemikaalien haitallisia vaikutuksia ja biodiversiteetin karsiutumisen uhkaa on liioiteltu. Pelko lajien häviämisestä on peräisin Norman Myersin vanhasta teoksesta The Sinking Arch (1979) jossa esitettyä arvioita 40 000 lajien vuosittaisesta menettämisestä on toisteltu papukaijamaisesti sen jälkeen. Ilmakehän globaalin lämpenemisen estämiseen laitettavat valtavat rahasummat ovat jos ei nyt hukkaan heitetty niin kuitenkin huono sijoitus. Ne voitaisiin paremmalla hyötysuhteella ohjata kehitysmaiden köyhyyden poistamiseen. Kun syöpätilastoista poistetaan iän ja tupakoinnin vaikutus jopa syöpien määrä on vähentynyt.

Osassa VI The Real State of the World Lomborg kokoaa ajatuksensa ja katsoo että sellaisten kirjoittajien kuten Lester Brownin ja Al Goren kirjoitukset ”dysfunktionaalisestä sivilisaatiosta” perustuvat irrationaaliseen litantiaan ja ovat lähinnä osoitus ”kalvinistisesta syyllisyydentunteesta”. Lomborg syytää myös ympäristöryhmien, instituutioiden ja median salaseuraa, joka vääristää tiedemiesten todelliset tutkimustulokset. Tänään sekä kehittyneissä että kehitysmaissa syntyneet lapset tulevat Lomborgin mukaan elämään aikaisempaa pitempään ja terveempänä. He tulevat saamaan enemmän ruokaa, paremman koulutuksen, korkeamman elintason, enemmän vapaa-aikaa ja huomattavasti enemmän mahdollisuuksia eikä globaali ympäristö tule tämän vuoksi tuhoutumaan. Maailma ei ole ruma vaan kaunis. Kaikki onkin menossa parempaan suuntaan.


3. Vastaanotto

Lomborgin teoksen aihe oli silloin kuten se on vieläkin yhteiskuntapoliittisesti tulikuuma. Hänen ideansa sopivat loistavasti monenlaiseen käyttöön. Yhdysvaltalaisissa päivälehdissä ja The Economistissa kirja sai laajaa positiivista julkisuutta. Kirjan sanoma sopi erittäin hyvin rauhoittamaan amerikkalaisia, joista jo jotkut tiesivät että he kuluttivat energiaa eniten maailmassa. Yhdysvaltojen sisällä on lisäksi vahvoja yrityksiä ja organisaatiota, joiden etujen mukaista on se että kansalaiset eivät menetä uskoaan energiankulutuksen kasvuun sekä markkinatalouden järkevään toimintaan.

Lomborgin teosta vastaan on kirjoitettu jo nyt satoja sivuja tekstiä. Suurin osa siitä on helposti saatavissa sekä hänen omien kotisivujensa että anti-Lomborg sivujen kautta (http://www.mylinkspage.com/lomborg.html). Lomborg on myös kakutettu! Seuraavassa esittelen vain muutamia otteita Lomborgin teoksen kritiikistä.

Scientific American pyysi neljää johtavaa ympäristötutkijaa arvioimaan Bjorn Lomborgin teosta ilmaston lämpenemisen, energian, väestön ja biodiversiteetin osalta. He kaikki hylkäävät Lomborgin johtopäätökset ja katsovat että hän vääristelee tutkimustuloksia. Hän asettuu näennäisen objektiiviseen asemaan muiden ympäristötiedon tulkitsijoiden yläpuolelle. Vaikka hänen tilastolliset analyysinsä ovat oikeita hänen tulkintansa niistä ovat täysin vääriä – hän ei kirjaimellisesti näe metsää puilta. Hän saattaa perustaa väitteensä esimerkiksi vain yhteen, tutkimustulokseen, joka sopii hänen omiin tarkoituksiinsa, mutta unohtaa kaiken muun asiasta käydyn keskustelun.

Standfordin yliopiston biologisten tieteiden professorin Stephan Schnaider kritisoi terävästi Lomborgin lähteiden käyttöä. Lomborg käyttää holtittomasti lähteitä viittaamalla sekundaarilähteisiin ja lehtiartikkeleihin, eikä alkuperäisiin tutkimusraportteihin, jotka ovat käyneet läpi review -menettelyn. Tai jos hän käyttää alkuperäistä tutkimusta hän valitsee joukosta vain ne artikkelit, jotka tukevat hänen optimistisia tulkintojaan. Schnaider arvostelee myös teoksen julkaissutta Cambridge University Pressin yhteiskuntatieteellistä osasto, joka ei käyttänyt teoksen arvioinnissa luonnontieteilijöitä.

Lomborg käyttää usein sanaa ”uskottava” mutta ei koskaan esitä kuinka todennäköistä joku tapahtuma on, vaikka juuri tällaista odottaisi tilastotieteilijältä. Esimerkiksi IPCC:n (Intergovernmental Panel for Climatic Change) tiedoista Lomborg poimii aina vähiten vakavan lämpenemisskenaarion, vaikka raporteissa ilmaston lämpenemiselle annetaan laaja vaihteluväli.

Toinen kriittinen arvio The Skeptical Environmentalist -teoksesta on pyydetty John F. Kennedy School of Governmentin ympäristöpolitiikan professorilta John P. Holdrenilta, joka on erikoistunut energiakysymyksiin. Björn Lomborgin omistautuu hyökkäämään sitä hänen mielestään ympäristölitaniaan kuuluvaa uskomusta vastaan, että energiavarat ovat loppumassa. Holdrenin mukaan hän on ihan oikeassa siinä, että maailman öljyn, öljyliuskeen, ydinpolttoaineen ja uudistuvien energiavarojen resurssit ovat valtavat. Mutta miksi tähdentää tätä koska vain kourallinen ympäristötutkijoista uskoo, että nimenomaan energia olisi loppumassa? Energian sijasta maapallon ympäristö on loppumassa eli veden, veden, maaperän ja eliöstön kapasiteetti selviytyä suuresta energiankäytöstä. Lomborg ei myöskään ota huomioon lisääntyvää riippuvuutta Lähi-Idän öljystä ja ydinenergian käyttöön liittyvistä monista riskeistä.

Energia ei siis Holdrenin mukaan ole loppumassa, mutta sen sijaan halpa öljy voi hyvinkin olla vähenemässä. Tämän merkitystä ei pitäisi Lomborgin tavoin vähätellä. Öljy on edelleen arvokkain osa konventionaalisia fossiilipolttoaineita, jonka varassa maailma ja varsinkin sen liikenne edelleen on. Saatavilla olevia öljyvaroja on vähemmän kuin hiiltä ja luonnonkaasua. Pääosa öljyvaroista on poliittisesta epävakaassa Lähi-Idässä. Suurin osa muista öljyvaroista on mannerjalustoilla tai muilla vaikeasti hyödynnettävillä ja ympäristön kannalta herkillä alueilla. Tämän vuoksi geologit ja ympäristötutkijat käyvät keskustelua milloin maapallon tunnetut öljyvarat puolittuvat (ns. peak oil -keskutelu) ja alkavat vähetä ja miten öljyn hinta tähän reagoi. Lomoborg ei tunnista sitä mahdollisuutta, että siirtyminen öljystä muihin energialähteisiin ei tapahdu niin sulavasti ja niin alhaisella hintatasolle kuin hän näyttää uskovan.

Väestökysymysten osalta Lomborgin teosta arvioi John Bongraats, hollantilainen väestöekspertti. Lomborgin näkemys että ihmisten lukumäärän kasvu ei ole ongelma on yksinkertaisesti väärä. Globaali väestön kasvuaste on vähentynyt hitaasti, mutta väestömäärän absoluuttinen kasvu jatkuu edelleen. Lisäksi väestöongelmalla on monet kasvot: Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan väestö on nuorta ja kasvaa nopeasti, sen sijaan Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Japanin väestö ei kasva enää juuri lainkaan tai väestö suorastaan vähenee. Tämän seurauksena maailman väestön kasvu keskittyy kehitysmaihin, missä neljä-viidesosaa maailman väestöstä elää: vuosien 2000- 2025 välillä 4.87 miljardista 6.75 miljardiin. Tämä melkein hallitsematon kasvu on johtanut monissa maissa väestötiheyden kasvamiseen. Tämän Lomborg ottaa huomioon niin, että hän laskee väestötiheyden yksinkertaisesti ja harhaanjohtavasti väestön ja maan suhteena, eikä vähennä esimerkiksi viljely- ja kastelukelvottomia alueita. Näitähän vaikkapa Afrikassa on runsaasti. Viljellyn alueen laajentaminen on mahdollista vain ottamalla käyttöön laadultaan heikompaa maata, jonka kastelu tulisi myös olemaan ongelmallista. Nopea viljelyn laajentaminen tulee lisäksi johtamaan metsäalueiden supistumiseen, lajien häviämiseen, eroosioon sekä ravinne- ja tuholaismyrkkypäästöjen lisääntymiseen. 800 miljoonaa ihmistä elää jatkuvassa aliravitsemuksen tilassa ja 1.2 miljardia kurjuudessa. Väestömäärä ei ole John Bongaartsinkaan mukaan ole maailman ongelmien pääaiheuttaja, mutta se on kyllä hyvin merkittävä tekijä kokonaiskuormitusta arvioitaessa.

Biodiversiteettikysymyksen osalta BL:n kirjaa arvio Thomas Lovejoy, joka on muun muassa Maailmanpankin käyttämä biodiversiteettikysymysten pääasiantuntija. Lomborg katsoo että biodiversiteetin merkitystä on yliarvioitu ekosysteemipalvelujen tuottajana, koska näillä ei ole markkinaa, jolla biodiversiteetille muodostuisi hinta ja katsoo että lajien häviämistä ei ole voitu dokumentoida. Lovejoy kertoo meille kuitenkin että lajien häviäminen on perusteellisesti tutkittu ilmiö. Jälleen kerran hän poimii joitakin muutaman kymmenen vuoden takaisia yksittäisiä tietoja lajien häviämisestä, joissa lajien häviämistahti on arvioitu nykytutkimuksen perusteella liian suureksi (mm. Norman Mayersin tutkimustulos vuodelta 1979, jonka mukaan 40 000 lajia menetetään joka vuosi). Lomborg olisi voinut myös mainita että kyseiset tutkimukset kuuluvat biodiversiteettitutkimusten pioneerivaiheeseen jolloin tieteellä ei ollut keinoja arvioida lajien häviämistä niin tarkasti kuin se nykymenetelmillä on mahdollista. Nykyiset estimaatit lajien häviämisestä tehdään sillä perusteella kuinka paljon tilanne poikkeaa ”normaalista” lajien häviämisasteesta.

Näiden laskelmien perusteella lajien häviäminen on 100-1000 kertaa normaalin häviämisasteen ja Lovejoyn arvion mukaan tulee varmasti nousemaan kun alkuperäinen luonto väistyy ihmisen tieltä. Lisäksi lajien häviäminen on korjaamaton prosessi jota esimerkiksi metsien häviäminen tai happosateet eivät ole.

Happosateita koskeva kappale on Lovejoyn mukaan vähintään yhtä hutera. BL:n mukaan happosateet eivät koostu lainkaan kaupungisaasteista, vaikka liikenteestä tulevat typpiyhdisteet (NOx) ovat merkittävä päästölähde.

Metsätilastojen osalta Lomborg käyttää FAO:n aikasarjoja, joissa tunnetusti on niin paljon virhelähteitä (eri menetelmillä ja eri määritelmistä tehtyjä tutkimuksia) ettei kukaan arvonsa tunteva tilastotieteilijä niitä käytä. BL sekoittaa metsät puutaimistoihin ja johtaa metsien arvon yksioikoisesti vain puuraaka-aineen arvosta. Tämä on yhtä virheellistä kuin johtaisi tietokoneverkkokortin arvion sen sisältämän silikoonin arvosta.

Pääkritiikki on se että Lomborgin teos on esimerkki ”valikoivasta ja ateoreettisesta empirismistä” . Hän ”antaa lukujen puhua puolestaan”. Lopputulos on journalistinen eikä tieteellinen teos. tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä ja julistaa ”totuuden” äärimmäisen monimutkaisista asioista vain pelkkien puitteistaan irroitettujen lukujen perusteela. Tilastotieteilijänä hän luulisi ymmärtävän paremmin että tilastoja tehdään monesta näkökulmasta ja monella metodilla joten niihin sisältyy huomattava määrä epävarmuutta. Hän ei harrasta lähdekritiikkiä.

BL käyttää teoksessaan läpäisevästi globaaleja keskiarvoa, jotka esitetään verbaalisesti käyttämällä ”me” -pronominia: "energiavaramme" eivät ole ehtymässä, "tulemme elämään" pidempään ja onnellisempana yms. Metafyysinen ”mehenki” peittää maapallon eriarvioisuuden sekä alueelliset ja paikalliset ongelmat. Ainoastaan aidosti globaaleja ympäristöongelmia voi käsitellä tällä tavalla.

Lomborg kääntää ympäristöongelmat rahaksi eikä pohdi maapallon fyysisiä rajoja. Monimutkaiset ympäristöongelmat yksiulotteistuvat yhdeksi luvuksi joihin kiinnitetään hintalappu. Varsinkin aidosti globaalien ympäristöongelmien, kuten otsoniaukon tai globaalin ilmakehän lämpenemisen, kustannusten laskemiselle ei ole olemassa tieteellistä menetelmää

Vuonna 1998 Tanskassa perustettu The Danish Committee on Scientific Dishonesty sai vuoden 2002 alussa kolme valitusta Bjorn Lomborgin teoksestä ”The Skeptical Environmentalism”. Komitea katsoi lopulta että Lomborg oli syyllistynyt tieteelliseen epärehellisyyteen (”Objectively speaking, the publication of the work under consideration is deemed to fall within the concept of scientific dishonesty") Perusteet otettiin aika suoraan Scientific Americanin arvioista.


4. Pohdintaa

Lomborg on koonnut valtavan määrän tietoa tukeakseen perusväittämäänsä että globaali ympäristö on puhdistunut eikä maailman tilasta kannata siis paljonkaan huolehtia. Näistä ensimmäistä Lomborg kykenee perustelemaan vaikuttavasti. Yleisesti käytettyjen hyvinvointi- ja ympäristöindikaattoreiden perusteella ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Mutta toista hän ei pysty kunnolla perustelemaan. Lomborg hyväksyy siellä täällä että ympäristöongelmia on olemassa, mutta hänen perusanomansa on että teknologia ratkaisee ne ilman että taloudessa tai ihmisten elämäntavoissa tarvitsee tapahtua yhtään mitään

Lomborg syyttää ympäristöliikettä tuomiopäiväprofetoinnista mutta syyllistyy itse yhtä irrationaaliseen edistyksen myytin palvontaan. Hän itse sanoo saaneensa idea teokseen tutustuttuaan yhdysvaltalaisen Marylandin yliopiston taloustieteen professori Julian Simonin (1932-98) teoksiin. Simon on omistautunut kirjoittamaan 1980-luvun alusta lähtien ympäristöliikettä arvostelevia teoksia ja artikkeleita, kuten ”The Resourceful World” ja ”The Ultimate Resource”. Useimmat Lomborgin uusina pitämistä väitteistä löytyvätkin Simonin teoksista ja artikkeleista.

Lomborg hyökkää vain pehmeitä kohteita vastaan kun hän kirjoittaa ympäristötutkimuksen ”ympäristölitaniasta”. Kaikki ympäristöalan ammattilaiset tietävät että ympäristöajattelun ja -liikkeen varhaisina vuosina
esitettiin tosiaan ympäristön tilasta liioittelevia ja suorastaan vääriä arvioita (kuten Kasvun rajat -raportissa sekä Paul Ehrilichin ja Lester Brownin arvioissa elintarvikkeiden riittävyydestä). Nämä arviot olivat riittävän pehmeitä Lomborgin kritiikille. Lomborg käyttää kyllä hyväksi myös merkittävien ja hyvin resurssoitujen
tutkimuslaitosten, kuten OECD:n, UNEP:in , Maailmanpankin ja World Resource Instituten raportteja.Hän kuitenkin sivuuttaa niiden analyysit maailman tilasta.Ne ovat olleet selvästikin liian kovia pähkinöitä Lomborgille.

Lomborg jättää myös härskisti mainitsematta keskustelun ekomodernisaatiosta, kestävästä kehityksestä ja ympäristöpolitiikan kehittymisestä, vaikka juuri näissä on haettu hänen nyt mainostamiaan teknologisia, taloudellisia ja sosiaalisia ratkaisuja ympäristöongelmiin.Tai jos vaikkapa ympäristöpolitiikka on alanooteissa mukana sitä arvostellaan puuttuvasta kustannus-hyöty -analyysistä. Lomborg on Århusin politiikan tutkimuksen laitoksen professorina varmasti perillä näistä ideoista,mutta osoittakseen omaperäisyyttään hän jättää tämän keskustelun huomiotta. Lomborgin teos siis taistelee jos ei nyt ihan kuolleita sieluja niin kuitenkin osittain vanhentuneita käsityksiä vastaan.

Kesämökit - vapauden valtakunta vai hallinnan kohde?

Kesämökit kuuluvat suomalaisen kulttuurin ydinalueisiin. Ilman sitä monia suomalaisia kulttuuripiirteitä on mahdotonta ymmärtää. Kesämökkirekisterin mukaan Suomessa oli vuonna 2007 lähes 480 000 kesämökkiä. Yksityisiä mökkejä näistä oli noin 450 000, yritysten ja yhteisöjen mökkejä noin 30 000. Osa mökeistä oli muussa kuin kesämökkikäytössä. Noin 11 000 mökillä asuttiin vakituisesti (9000 mökillä vuonna 2003). Mökkien määrä vaihtelee suuresti maakunnittain. Varsinais-Suomessa oli lähes 48 000 kesämökkiä, kun taas Keski-Pohjanmaalla vain noin 4000 mökkiä (Kesämökkibarometri 2009). Kaikilla suomalaisilla ei kuitenkaan ole kesämökkiä, eikä varsinkaan nuoriso näe paljonkaan hohtoa mökkiläiselämässä. Mutta noin puolellatoistamiljoonalla suomalaiselle on halutessaan mahdollisuus oleskella joko omalla tai vanhempiensa kesämökillä. Kansainvälisesti vertaillen Suomi on kesämökkimaana omassa luokassaan ja kuuluu kulttuuriin vieläkin vahvemmin kuin muissa Pohjoismaissa.

Jo huomattava liikennevirta kaupungeista vapaa-ajanasunnoille kytkee kesämökki-ilmiön energiankäyttöön ja siten myös keskusteluun hiilidioksidipäästöistä ja ilmastonmuutoksesta. Tämän kirjoituksen pääteemat ovat mökkirakentamisen rakennemuutos, mökkiliikenne ja mökkien paikallinen ympäristökuormitus. Lopuksi pohdin mitä olisi ympäristöpolitiikan kannalta tehtävä jotta kesämökkien ympäristörasitus jäisi mahdollisimman vähäiseksi. Kirjoitus perustuu osallistumiseeni ympäristöklusterin tutkimusohjelmasta rahoitettuun hankkeeseen. Oma osuuteni oli ensinnäkin osallistua Tilastokeskuksesta organisoituun ekotehokkaiden käytäntöjen hyväksyttävyyttä koskevan osatutkimuksen johtoryhmään. Toiseksi ohjasin Helsingin yliopistossa kahta kesämökkejä käsittelevää gradua. Virpi Komulaisen gradu käsitteli etätyötä kesämökeillä ja Anna Koskisen gradu mökkiläisten reaktioita uusiin viemäröintisäädöksiin. Tässä kirjoituksessa olen lisäksi käyttänyt hyväkseni tilastokeskuksen viimeisintä (2009)kesämökkibarometria.


Mökkirakentamisen rakennemuutos

Kesämökkeily on ympäristön kannalta ristiriitainen ilmiö. Mökkikansa sanoo hakevansa mökeiltään rentoutumista, luonnon rauhaa ja hiljaisuutta, mutta toisaalta mökkeily myös rasittaa ympäristöä ja rasitus on mökkien modernisoitumisen ja saneerausten vuoksi kasvamassa. Tätä ristiriitaa olen kuvannut käsitteellä elämäntavan kaksoismorfologia, elämäntavan kaksimuotoisuus. Modernia kaupunkielämäntapaa luonnehtivat kiireinen työelämä, harrastukset, kanssakäyminen ihmisten kanssa ja osallistuminen kulttuuritapahtumiin. Mökkiläiselämää taas leimaa vetäytyminen luontoon, perinteiseen elämäntapaan, ”metsän suojaan”, kuten eräs kesämökkiläinen vetäytymishalunsa tiivisti. Tämä pätee osin vieläkin vaikka kesämökki onkin usein muuttunut kakkosasunnoksi, jossa on mahdollista viettää hyvin samanlaista elämää kuin kaupunkiasunnossa.

Viime vuosina mökkejä on saneerattu entistä enemmän kaupunkiasuntoja muistuttavaksi ja uudet rakennukset alkavatkin – toki moderneina muunnelmina - muistuttaa 1900-luvun alussa rakennettuja eliitin pitsihuviloita, joista kesämökkikulttuuri sai alkunsa. Kaupunkiasuntojen tapaan ne ovat sähköistettyjä ja viimeisiin saakka varusteltuja. Jo nyt kaikkiaan yhdeksällä kesämökillä kymmenestä oli verkkovirta käytettävissä. Verkkosähkön osuus on noussut viidessä vuodessa 70 prosentista 76 prosenttiyksikköön. Noin 32 prosenttia kesämökeistä soveltuu ympärivuotiseen käyttöön. Vuodesta 2003 vuoteen 2008 näiden talviasuttavien mökkien osuus kasvoi kolme prosenttiyksikköä (Kesämökkibarometri 2009).

Kun perinteisen mökin hiilijalanjälki lähenee nollaa, uudet vapaa-ajanasuntojen päästöt ovat omakotitaloluokkaa. Kasvavaan energiankulutukseen ei avoimesti yllytetä, mutta mökkiläisiä kyllä kannustetaan kuluttamaan, koska he ovat maakunnissa tärkeä kuluttajaryhmä ja mökkimarkkinat niin iso bisnes, että Antti Karisto on (ks. teoksessa Arkielämän ympäristöpolitiikka, toim. Ilmo Massa ja Sanna Ahonen) hahmottanut modernin yhteiskunnan taloudesta eräänlaisen ”mökkiklusterin”. Jotkut kunnat houkuttelevat varsinkin ympärivuotisia kakkosasujia kuntiinsa, koska tämä tukee kuntien taloutta. Kypsymässä oleva idea kaksoiskuntalaisuudesta tulisi toteutuessaan kiihdyttämään kakkosasujien metsästystä.

Silti elämäntavan kaksoismorfologia selittää edelleen mökkielämäntapaa ja – rakentamista. Mökeiltä haetaan luonnon rauhaa ja uusien mökkienkin muotokieltä on koulittu niin että se sopii ekorakentamisen ideologiaan. Voisi puhua kakkosasuntojen viher- ja perinnepesusta, jolla paljon energiaa käyttävä rakennus saadaan samaan aikaan sopeutumaan sekä ympäristöajatteluun ja kesämökkiperinteeseen. Huippumoderni rantasaunasta perinnepestään jopa savupirttiä muistuttavaksi, jos katon materiaalina käytetään turvetta.

Perinteiset mökit alkavat olla jo kulttuurihistoriallisia harvinaisuuksia. Trendinä kun on ollut jo pitkään saneerata niistäkin ympäristövuotisen oleskeluun kelpaavia kakkosasuntoja. Mökkien sähköistäminen etenee koko ajan ja kun se on tehty sisään voidaan kantaa kaikki aikaisemmin vain kaupunkielämään kuuluvat vempeleet jääkaapista astianpesukoneeseen, televisioista viihde-elektroniikkaan. Muutoksen eräs näkyvin airut on televisio, jollainen on jo 80 % suomalaisista mökeistä. Suihkussakin käydään jo joka viidennessä mökissä. Kolmella mökillä viidestä oli ulko-puucee. Sisä-wc (vesivessa) oli 16 prosentissa mökeistä. Neljäsosalla mökeistä oli käytössään kompostikäymälä joko sisällä tai ulkona. Lähes puolet talvilämpimistä mökeistä oli varustettu sisävessalla.

Perinteisten mökkien ekomodernisointi eli kehittäminen vähemmän ympäristöä kuormittavaksi ei sen sijaan ole vielä vahvasti näkyvissä. Esimerkiksi mökkien aurinkopanelointi taapertaa Suomessa vielä kapaloissaan samoin kuin maalämmön ja tuulienergian käyttö. Aurinkopaneeli on vain joka kymmenennellä mökillä ja leviämistä estää jo sekin että sähköistäminen on vienyt siltä maton alta. Aurinkopaneelit ja tuulivoima tuottavat toki ilmaista energiaa, mutta verkkosähkölle ne häviävät kirkkaasti.


Mökkiliikenteen kasvu

Perinteisille mökeille saatettiin esimerkiksi opettajaperheissä mennä koko kesäksi ja matkoilla käytettiin vielä suhteellisen paljon myös julkista liikennettä. Kesämökin ja vakituisen asunnon välinen etäisyys on nyt keskimäärin 118 kilometriä, mediaanin ollessa 60 kilometriä. Tunnissa mökille ehtii lähes 60 prosenttia mökkiläisistä. Kesämökin pihaan tai välittömään läheisyyteen pääsee autolla lähes yhdeksän mökkiläistä kymmenestä. Nyt kesämökeille mennään entistä enemmän myös viikonlopuksi ja kaiken lisäksi ympäri vuoden, koska kakkosasuntoja on helppo lämmittää. Ei ole ihme että kesämökkikunnat näyttävät havainneen tämän ja suosivat selvästi kaavoituksessa jatkuvaan asumiseen soveltuvia kakkosasuntoja.

Jos haluaa perehdyttää ulkomaalaisen suomalaisen kesämökkikulttuuriin alkeisiin, hänet kannattaa viedä seuraamaan pääkaupunkiseudun ulosmenoteille viikonloppuruuhkaa. Suureksi osaksi se nimittäin johtuu siitä, että ihmiset lähtevät kesämökeilleen ja kakkosasunnoilleen, usein ajamaan viikonlopun aikana satoja kilometrejä. Vaihtoehtoisesti ulkomaalaista kannattaa kävelyttää autioituneessa Helsingin keskustassa vaikkapa juhannusaattona, kun ihmiset ovat jättäneet kaupungin ja siirtyneet kesämökeilleen. Kaupungin keskusta on autio ja tyhjä,kuin suuren katastrofin jäljiltä.

Kesämökkikansaa on tutkijoiden toimesta jo pitkään syyllistetty energia-ahmateiksi ja hiilidioksidihirmuiksi. Pekka Lahden tutkimuksen mukaan kesämökkikansa ajaa vuosittain 5 miljardia henkilökilometriä eli keskimäärin 1000 km jokaista suomalaista kohden. Autolla käydään myös läheisissä kaupungeissa jos ei muuta niin torilla kahvilla ja ostoksilla. Polttoainetta palaa myös veneilyssä ja hiukan myös kesämökin koneissa. Mökkiliikenne joka tapauksessa lisää hiilidioksidipäästöjä ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Jopa kesämökkiläisten saunojen hiukkaspäästötkin on jossakin tutkimuksessa nostettu suurennuslasin alle.


Paikallinen ympäristökuormitus

Mökkiläisten ympäristövaikutus ei ole koskaan ollut ihan olematon, koska mökkeily on rantarakentamista ja siten mökkien rakentaminen on kuormittanut ympäristöä. Valtaosa kesämökeistä sijaitsee järven tai lammen rannassa. Meren rannassa on joka kymmenes mökki.Suomessa veden pintaa on paljon, mutta esimerkiksi järvialueen vesistöt ovat matalia, monet aikoinaan keinotekoisesti laskettuja. Pahin ongelma on rehevöityminen, joka johtuu ekosysteemiin tulevista ravinteiden lisäkuormituksesta, pääasiassa typestä ja fosforista. Tämä aiheuttaa vesitöissä muun muassa levähaittoja, happikatoa ja roskakalan lisääntymistä. Mökkien jätevedet aiheuttavat pintavesissä rehevöitymistä, haju- ja makuhaittoja sekä hygieenisiä, esteettisiä ja kalataloudellisia haittoja. Suurin osa ongelmallisista päästöistä tulee kuitenkin maataloudesta ja metsätaloudesta (metsien ojitus), joiden päästöt lisäävät myös Itämeren saastumisessa. Tämä haittaa myös meren rannikoiden ja saariston mökkiasutusta. Kesämökkiläiset varmaan osaavat jo ilman regulaatiotakin varoa vesien pilaamista.

Keväällä ja alkukesästä moottoriveneily häiritsee ainakin kuikan ja monien muiden vesilintujen pesintärauhaa. Marjastus ja sienestys ajoittuvat loppukesään ja syksyyn, joten ne tuskin kovinkaan paljon häiritsevät linnustoa. Metsälinnusto on lisäksi jopa runsastunut kesämökkien vuoksi. Kesämökkitontit ja osin varmaan ruoanjätteet ja perinteiset kompostit ovat tarjonneet linnoille parempaa ja vaihtelevampaa ravintoa kuin normaali metsäluonto olisi tarjonnut.Kesämökkitonteille on yleensä myös vanhaa puustoa, joita esimerkiksi kolopesijät voivat käyttää hyväkseen sekä pesinnässä että ravinnonhankinnassa. Varsinkin haavat ovat biodiversiteetin kannalta tärkeää ja säilyttämisenarvoista puuta.

Kesämökkiläiset seuraavat luontoa tarkoin ja tekevät tai ostavat linnunpönttöjä tonteilleen.Mökkiläisten kalastus on ehkä jopa vähenemässä. Kalastus vaatii aikaa ja viitseliäisyyttä, joten on helpompaa hankkia kalaa kaupasta, suoraan fileoituna. Kalastuksen kannalta varsinkin roskakala ei enää kovin yleisesti kelpaa mökkiläisten ruuaksi tai sitä ei viitsitä kalastaa.

Perinteisillä mökeillä omat jätteet yleensä haudattiin mökkitontille. Suurin osa jätteistä on ollut harmittomia, mutta joukossa on myös myrkyllisiä öljy- tai maalijätteitä. Kesämökkien saastuneesta maaperästä puhuminen on kuitenkin
liioittelua. Jätehuollon uudistaminen on vähentänyt jätteiden ympäristökuormitusta, vaikka kaikki tuskin noudattavat kovin tunnontarkasti uusia säännöksiä.

Kokonaiskuvassa on selvää että mökkiasutuksen kehittäminen kakkosasumisen suuntaan on kasvattanut vapaa-ajan asumisen ympäristökuormitusta. Etenkin tämä koskee energiankäyttöä ja siten myös hiilidioksidipäästöjä. Ongelma liittyy myös käytettävissä olevaan teknologiaan. Televisio, jääkaappi, astianpesukone ym. ovat laitteita, jotka saattavat rikkoontua, jos ja kun mökin lämpötila laskee nollan alaöpuolelle. Vesijohtojen jäätyminen kouraisee syvimmälle mökkiläisten lompakkoon. Normaali kotitaloustekniikka ei kestä jos koneiden sisälle jää vähänkin vettä.

Mökkiläiset kärsivät itse vesien saastumisesta Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoilla, jossa myrkylliset sinilevät kertovat koko Itämeren pahasta saastumisesta. Tämä ei kuitenkaan ole mökkiläisten vaan muiden saastuttajien syytä.Merialueilla tuulivoiman kehittämisestä on syntynyt paikallisesti konflikti mökkiläisten kanssa. Isot tuulivoimalat ovat maisema- ja meluhaitta. Merimetson räjähdysmäinen leviäminen on herättänyt sekä saariston asukkaat että mökkiläiset vaatimaan linnun rauhoittamisen lopettamista.


Notkeaa hallintaa?

Tarvitaanko erillistä kesämökkipolitiikkaa jos mökkeilyn ekotehokkuutta
pidetään tavoitteena ja jos niin millaista? Kesämökit kun liittyvät ympäristöön, maakuntien talouteen,elinkeinoelämään, elämäntapaan, liikennepolitiikkaan, rakentamiseen ja kaavoitukseen, eivätkä siten välttämättä sovi minkään sektoripolitiikan raameihin.

Kesämökkipolitiikalle voitaisiin kieltämättä raivata tilaa mökkirakentamisen ekomoderneilla ideoilla, kuten aurinkopaneeleille, maalämmölle ja tuulivoimalla. Uusi nimenomaan tämän tutkimushankkeen yhteydessä syntynyt ajatus on niin sanottu kuivanpitolämmitys - käsittääkseni idean on esittänyt ensimmäisenä Juhani Heljo Tampereen teknillisestä yliopistosta - jossa mökin sisälämpötilaa pidetään noin kolme-viisi astetta ulkolämpötilaa korkeammalla.

Kuivanapitolämmityksellä estetään tai hillitään kosteuden kondensoitumista mökin rakenteisiin ja sähkölaitteiden rikkoutumiselle herkkiin osaan. Tämä on paras ehdokas korvaamaan niin sanotun peruslämmityksen, jossa lämpötilaa on pidettävä laitteiden rikkoutumisen estämiseksi yli kymmenessä celsiuksessa. Vaihtoehtoinen idea on lämmittää vain paikallisesti kylmälle altista kohdetta,kuten pesutiloja, jolloin vältytään koko tilan lämmittämisestä. Ainakin aurinkopaneeleiden yleistymistä on estänyt suhteellisen halpa verkkosähkö ja paneeleiden suhteellisen korkeana säilynyt hinta. Kolmanneksi kesämökkipolitiikalla voitaisiin tukea tai palkita yrityksiä jotka kehittäisivät nimenomaan kesämökeille sopivaa kestävää tekniikkaa, joka kestäisi myös kylmää ja pakkasta.

Erilaisilla verotusratkaisuilla olisi mahdollista kannustaa mökkiläisiä ekotehokkaisiin valintoihin. Vaikkapa liikevaihtoverotusta keventämällä voitaisiin raivata tietä aurinkopaneeleille, maalämpöpumpuille ja muille uudistuvan energian valjastamisen kannalta tärkeille laitteille. Näin kannustettaisiin ihmisiä siirtymään mökkien sähköistämisestä vähemmän hiiltä tuottaviin vaihtoehtoihin. Jos koko 500 000 mökin lämpöä pidetään kesää-talvea yli kymmenessä asteessa tarvitaan
joidenkin laskelmien mukaan tähän Loviisan ydinvoimayksikköä vastaava energiatuotanto.Mikään ei estäisi vaikkapa poistamaan kokonaan kiinteistövero sellaisilta mökkiläisiltä, jotka säilyttävät mökkinsä perinteisinä, koska tälläiset mökit ovat "luontaisesti ekotehokkaita", kuten tutkimushankkeessa tuli esiin.

Mökkiliikenteen siirtäminen autoista julkiseen liikenteeseen on vielä toistaiseksi liian suuri haaste mille tahansa politiikalle. Harva lienee tullut ajatelleeksi, että massamittainen mökkeily ja sen laajenminen on energiahistorian näkökulmasta halvan fossiilienergian tuote. Jos fossiilienergia kallistuu samaan aikaan kuin palkkataso säilyy ennallaan tai nousee hitaammin kuin kuin on viime vuosina totuttu,
se tulee väistämättä vähentämään mökkiliikennettä tai ainakin muuttamaan sen malleja.Kansainvälinen keskustelu niin sanotun öljyhuipun eli maapallon potentiaalisten öljyvarojen puolittumisen seurauksista kertoo että varautuminen fossiilienergian hintojen nopeaan nousuun ei ole pelkkää vihreää hörhöilyä. Jo 1970-luvun energianhintojen nousu osoittaa että myös kriisin tai energiahuollon katkosten mahdollisuus on pitkällä tähtäimellä syytä ottaa huomioon.

Myös mökkiläisten ikärakenteen vanheneminen saattavat lisätä että julkisten liikennevälineiden kysyntää. Samaan suuntaan vaikuttaa mökkiläisten naisistuminen, joka tapahtuu väistämättä suurten ikäluokkien ikääntyessä. Rataverkoston laajentaminen kesämökkiseuduille ei taida olla realismia. Sen sijaan palaaminen entiseen tiheämpään bussiliikenteeseen kesälomakautena on todennäköinen vastaus julkisen liikenteen mahdollisesti kasvavaan kysyntään. Paikallinen liikkuminen jää silti ongelmaksi. Vapaa ajan asumisen ekotehokkuus- hankkeessa haastateltiin ”kärkikäyttäjänä” pariskuntaa, joka käytti jo nyt taksia mökkimatkoillaan. Korkeista kustannuksista huolimatta he laskivat, että se tulee omaa autoa edullisemmaksi. Julkista runkoliikennettä kesämökkikuntien keskuksiin voitaisiin myös täydentää helposti, jos kesämökkikunnissa olisi vuokra-autopalveluja.

Porkkanoiden lisäksi kesämökkien lisääntyminen vaatii ainakin sitä,että yhteisistä sovituista pelisäännöistä ei lipsuta kuten nyt on usein tapahtuu. Esimerkiksi kaavoitukseen näyttää Suomessa olevan liiankin helppo saada poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Kesämökkikuntien kaavoitusviranomaiset myöntävät poikkeuslupia varsinkin sellaisissa kunnissa, joissa kakkosasujia houkutellaan kuntaan vakituisiksi asukkaiksi. Esimerkiksi Norjassa kesämökkirakentamista ohjataan huomattavasti tiukemmin eikä poikkeuksia myönnetä juuri lainkaan.

Kesämökkipolitiikan tiukentaminen todennäköisesti herättää kesämökkikansan vastarintaan. "Valkoisen miehen pitäisi antaa rakentaa mökkinsä mihin ja miten tahtoo kuten ennenkin on tapahtunut", eräs vanhemman polven vaikuttaja kesämökkihankkeen päätösseminaarissa vaati. Kesämökit ovatkin monille viimeinen vapauden valtakunta, jota muun muassa lisääntyvän poliittisen säätelyn koetaan uhkaavan. Ymmärrän kyllä tätä ajattelua erittäin hyvin ja osittain olen samaa mieltä. Toisaalta säätelyn ei tarvitse aina olla komentelevaa ja käskyttävää. Se voi olla myös neuvottelevaa, refleksiivistä ja sopeutuvaa kuten Rauno Sairinen kertoo teokseen Vihreä teoria (toim. Ilmo Massa) kirjoittamassaan artikkelissa. Uskoisin että näillä eväillä varustettu viranomaisohjaus otetaan mökkikansan piirissä vastaan, varsinkin jos ekotehokkuuden kasvaminen vähentää samalla mökkiläisen rahapäästöjä.

Arkielämän ympäristöpolitiikka

Arkielämän ympäristöpolitiikalla tarkoitetaan joko yksilön ympäristömyönteistä elämäntapastrategiaa tai arjen näkökulmaa ympäristöasioihin painottavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusalaa. Kirjoitus perustuu valtaosin Sanna Ahosen kanssa vuonna 2006 toimittamaani Arkielämän ympäristöpolitiikka teokseen (Gaudeamus).
Tätä julkaisua edelsi jo 2001 ilmestynyt Risto Haverisen kanssa tekemäni puolensadan sivun esitutkimus, joka on julkaistu Suomen ympäristö -sarjassa (no.512).Tämä julkaisu on loppuunmyyty. Gaudeamuksen toimittamaa kirjaa on myyty nyt noin 600 kappaletta ja sitä pitäisi olla runsas sata jäljellä, joten loppusuoralla ollaan tässäkin.

Painosten kuninkaaksi tietokirjalla ei Suomessa ole mahdollista päästä. Tietokirjan kulttuurinen vaikutus voi kuitenkin olla merkittävä ja uskaltaisin väittää että näin on myös tässä esillä olevan teoksen ja siihen liittyvän muiden julkaisujen osalta. Teoksen vaikutuksesta käsiteparit "arkielämän ympäristöpolitiikka" tai "arjen ympäristöpolitiikka" ovat yleistyneet ja ala on kelvannut myös eräiden yliopistojen opetus- ja tutkimusohjelmaan. Tutkimus tällä alueella näyttää olevan koko ajan vahvistumassa. Esimerkiksi idea henkilökohtaisista päästöoikeuksista on aivan uusi arkielämän ympäristöpolitiikan aihe, josta vielä 2006 ei tiedetty juuri mitään.

Tässä pohdin arkielämän ympäristöpolitiikkaa pääosin yksilön elämäntapastrategian näkökulmasta. Teen yhteenvetoa näistä ideoista, joita olen arkielämän ympäristöpolitiikka -hankkeessa kehittänyt ja omaksunut muilta tutkijoilta. Muutamia lähteitä mainitsen tekstissä.

Arkielämän ympäristöpolitiikan eräs keskeisimmistä käsitteistä on ympäristöelämäntapa, jolla tarkoitan sekä elämäntavan kytkeytymistä energian- ja luonnonvarojen käyttöön ja ympäristön kuormittumiseen että yksilöllisiä ympäristötulkintoja ja –tarinoita. Tämä teema ei entisen kollegani JP Roosin käynnistämässä elämäntapatutkimuksen suomalaisessa traditiossa ollut alunperin mukana. Nyt kuitenkin teema on suorastaan pakkokin ottaa huomioon, koska melkein kaikki joutuvat tavalla tai toisella ainakin ottamaan kantaa ympäristökysymyksiin. Hyvin monet ovat ainakin pyrkineet muuttamaan elämäntapaansa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi ja tämä prosessi on arvattavasti koko ajan vahvistumassa. Vielä useammat puhuvat tästä asiasta.

Käytännön hallinnon tasolla arkielämän ympäristöpolitiikan ajatuksena on että julkisen vallan ”suuri” ympäristöpolitiikka tarvitsee rinnalleen ja tuekseen ”pientä” ympäristöpolitiikkaa, jossa ympäristökysymyksiä tarkastellaan yksilön ja perheen arjen näkökulmasta. Tavallisten ihmisten kokemukset, elämäntapa ja kulttuurisen muutoksen näkökulma tuodaan ympäristöpolitiikan agendalle. Voidaan puhua arjen ympäristöpoliittisuudesta, joka tarkoittaa sitä että myös itsestään selvänä pidetty käyttäytyminen on valinnanvaraista ja merkityksellistä ympäristölle. Voidaan myös väittää että puheet kestävämmän kulttuurin rakentamisesta ovat turhia, mikäli tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa mitä ihmiset haluavat tai voivat arjessaan tehdä.

Ympäristöpolitiikan tutkimus näyttäisi osoittavan että pienen ja suuren ympäristöpolitiikan kommunikaatio on puutteellista ja vuorovaikutus vähäistä. Miten suurella ympäristöpolitiikalla voidaan luoda edellytyksiä yksilöiden ympäristövastuullisille valinnoille? Kuuntelevatko suuren ympäristöpolitiikan toimijat arkielämästä tulevia viestejä ja käyttävätkö ne niitä hyväkseen?

Kouriin tuntuvasta arjesta lähtiessään arkielämän ympäristöpolitiikka pyrkii täydentämään ja korjaamaan suuren ympäristöpolitiikan aukkoja ja vääristymiä. Suomalaisessa luonnonsuojelussa, kuten varsinkin Natura-hankkeessa ja vanhojen metsien suojelussa, on tullut esiin että ympäristöviranomaisten ja kansalaisten näkemykset ympäristöpolitiikasta poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Maanomistajille luonto on sekä eletty ja yksityinen tila että myös taloudellisen arvon ja omistuksen kohde. Maan käytön historialliset perinteet myös perheen ja suvun piirissä ovat tärkeitä. Maanomistajat valvovat etujaan, mutta samalla heidän asenteisiinsa vaikuttavat myös eri intressiryhmien ja median kannanotot.

Ympäristöhallinnolle luonto näyttäytyy maantietelijä Annukka Oksasen väitöskirjan mukaan abstraktina ja julkisena. Ympäristöviranomaisetkin ovat tietysti yksilöitä, mutta ammattiroolinsa kautta heillä on luonnosta tieteen välittämää universaalista tietoa ja he joutuvat noudattamaan toiminnassaan kulloinkin voimassa olevaa lainsäädäntöä. Sekä maanomistajien että ympäristöviranomaisten kannat muotoutuvat verkostoissa ja niissä on myös lukemattomia yksilöllisiä variaatioita. Näitä ei riittävästi vielä tunneta. Saattaa myös olla että näistä rakennetaan mediassa turhan yksioikoisia stereotypioita.

Arkielämän ympäristöpolitiikan eräs tärkeimmistä lähtökohdista on se, että kulttuurisesta näkökulmasta ei ole ainoastaan yhtä ainoata luontoa, vaan suuri joukko rinnakkaisia, päällekkäisiä ja kilpailevia luontokäsityksiä, jotka rakentuvat erilaisiksi eri elämänalueilla ja erilaisissa sosiokulttuurisissa prosesseissa. Miten erilaiset ryhmät, sosiaaliset luokat ja ammattiryhmät mieltävät luonnon? Kuinka paljon on ihmisiä jotka suhtautuvat ympäristökysymyksiin välinpitämättömästi ja pitävät ympäristöpolitiikkaa turhana touhotuksena? Entäpä ihmisiä, jotka haluavat siirtyä ympäristövastuullisempaan elämäntapaan? Nämä kaikki kysymykset kuuluvat arkielämän ympäristöpolitiikan agendalle.

Arjen ympäristöpolitiikan tieteenalaperusta on tieteidenvälinen ja siinä tähdentyy erityisesti yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen näkökulma. Parhaimmillaan tutkimuksessa olisi hyvä olla tieteidenvälistä imua, koska luonnonsuojelussa ja ympäristöpolitiikassa joudutaan ottamaan kantaa luonnontieteessä kehitettyihin käsitteisiin. Metodisesti arkielämän ympäristöpolitiikka tuo ensimmäisenä mieleen laadulliset menetelmät, kuten haastattelut ja erilaisten kulttuurituotteiden analyysin. Esimerkiksi luontoa ja ympäristöä koskevia tarinoita analysoimalla voi päästä selville ihmisten luontosuhteen kulttuurisista tulkinnoista. Luontoarvojen ja – asenteiden yleiskartoitus saattaa kuitenkin olla hyvä aloittaa suureen otokseen perustuvalla lomakekyselyllä. Kulutuksen ja elämäntavan ekologis-taloudellista kuormitusta tutkittaessa painottuvat erilaiset kvantitatiiviset menetelmät. Niillä voidaan mitata vaikkapa jonkun perheen elämäntavan hiilijalanjälkeä, jolla tarkoitetaan elämäntavan aiheuttamaa hiilidioksidipäästöjä.

Tarkastelen seuraavassa kolmea arkielämän ympäristöpolitiikan kannalta keskeistä teemaa. Ensinnäkin pohdin niin sanottua ympäristöelämäntavan pakkorakoa eli niitä rajoitteita tai esteitä, jotka yksilö joutuu kohtamaan ympäristösuhdetta reflektoidessaan. Toiseksi tarkastelen kehittymässä olevaa elämäntapaa, joka liittyy luontoon, ympäristöön ja niihin liittyviin poliittisiin toimenpiteisiin. Kutsun siis tätä elämäntavan osa-aluetta ympäristöelämäntavaksi. Lopuksi tarkastelen pienen ja suuren ympäristöpolitiikan vuorovaikutusta.

Arjen pakkorako

Suomalaisten verrattain pitkät kesälomat ja hyvinvointivaltion vielä olemassa olevat palvelut pehmentävät arkea ja mahdollistaisivat periaatteessa siirtymisen säästävämpään ja ekologisempaan elämäntapaan. Otan esille kolme näkökulmaa joiden vuoksi ympäristöelämäntavan kehittyminen on jäänyt marginaaliseksi ja parhaimmillaankin puolitiehen.

Ensinnäkin arkiset käytännöt ovat monin tavoin fyysisen ja sosiaalisen ympäristön, olemassa olevan infrastruktuurin ja totuttujen tapojen muovaamia. Rakenteiden, kulttuurin, velvoitteiden ja normien saartaman ihmisen liikkumatilaa onkin kuvattu käsitteellä "arjen pakkorako" (JP Roos). Pitkäaikaista sitoutumista tähdentävä kestävän kehityksen ideologia ja siitä johdetut elämäntapaohjeet sopivat huonosti hektiseen työelämään ja yksilölliseen postmoderniin elämäntapaan. Kiireinen arki jättää vähän liikkumavaraa työn ja perheen välissä sukkuloivalle yksilölle. Tiukka ja vaihtoehdoton työelämän kulttuuri puristavat elämäntavan pakkorakoa entistä pienemmäksi.

Eräs tärkeimmistä ympäristöelämäntavan saranakohdista on lasten saanti, jonka jälkeen vaihtoehdot usein hautautuvat vaippavuoren taakse. Kiireisen työ- ja perhe-elämän yhdistäminen on haasteellista yksilöllistyneessä yhteiskunnassa, jossa virallista ja epävirallista apua on niukalta. Ympäristöasenteet tuntuvat palaavan keskeisempään osaan elämäntapaa vasta sen jälkeen kun lapset ovat lentäneet pesästä ja vanhemmille koittaa niin sanottu ”kolmas elämä", jolloin voidaan omaksua uudenlaisia elämisen malleja. Tilastokeskuksen ympäristöasennetutkimukset ovat vahvistaneet tämän tavallaan ekologisen elämänkaarisyklin.

Toiseksi markkinayhteiskunnan uusliberaalissa ympäristöpolitiikassa usein hellitty ajatus siitä, että yksilöt voisivat kuluttamalla ostaa ympäristövastuullisemman yhteiskunnan tai talouden on liian toiveikas. Energiaa säästäviä kodinkoneita toki ostetaan, mutta luomutuotteet eivät ole vielä lyöneet itseään läpi. Syy ei ole ainoastaan kuluttajan, vaan myös markkinointikoneiston, joka pyrkii muokkaamaan kuluttajan tarpeita haluamaansa suuntaan. Mainonnan näkökulmasta kuluttaja ei ole kuningas, vaan markkinoinnin taipuisa kohde. Yritykset pyrkivät jäsentämään ja muovaamaan kuluttajien haluja ja mieltymyksiä. Ne pyrkivät myös tarjoamaan yritysten kannalta tarkoituksenmukaisia identiteettejä ja elämäntapoja. Tässä saattaa olla keskeinen syy sille miksi ympäristötieteinen kulutus on varsin marginaalinen ilmiö ja saattaa sellaiseksi myös jäädäkin, elleivät markkinointikoneistot ota ympäristövastuullisuutta keppihevosekseen. Muutamat yritykset ovatkin ottaneet ympäristövastuullisen osaksi strategiaansa ja tämä valaa toiveita siihen että muut seuraavat perässä. Arkielämän ympäristöpolitiikka -teoksessa muun muassa Kirsi Eräranta, Johanna Moisander ja Tiina Silvasti tarkastelevat kriittisesti yksilön asemaa monien ristiriitojen kentällä.

Kolmanneksi ympäristöelämäntavan kehittäminen saattaa törmätä epäoikeudenmukaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Arjen näkökulma paljastaa että ympäristöpolitiikka ei ole ainoastaan pehmeitä arvoja, vaan myös epäoikeudenmukaista vallan käyttöä ja niin sanottua lumedemokratiaa. Lumedemokraattisessa päätöksenteossa demokratian pelisääntöjä tulkitaan vapaasti tietyn suljetun piirin jäsenten etujen ajamiseksi. Arjen näkökulmasta ympäristöpolitiikassakin on olemassa kahden kerroksen väkeä. Ensimmäisen kerroksen normaalikansalaiset, jolla ei useinkaan ole päivitettyjä tietoja lainsäädännöstä eikä myöskään asioiden hoitamiseksi edullisia sosiaalisia verkostoja joutuvat usein nielemään ympäristöpoliittisen päätöksenteon ja lainsäädännön karvoineen päivineen. Ei ole kovin tavatonta, että viranomaiset käyttävät normaalikansalaisten suhteen valtaansa pikkutarkasti ja joustamattomasti.

Ympäristöpolitiikan toisessa kerroksessa jo soitto riittävän vaikutusvaltaiselle hyvä-kaveri -verkoston jäsenelle saattaa poistaa omilta hankkeilta kaikki esteet. Vaikkapa soitto kunnanjohtajalle, kunnan tekniselle johtajalle tai ympäristökeskuksen osastopäällikölle saattaa riittää, jotta oman kesämökkihankkeen poikkeuslupaa käsitellään silkkihansikkain ja lainsäädännön koukeroita vapaasti tulkiten. Tällaisia sattuu tuon tuostakin varsinkin kunnissa, joita ympäristöpolitiikan tutkimuksessa on kutsuttu ”ökykunniksi”. Ökykunnissa kunnan strategiana saattaa olla myydä rantojaan vauraille kakkosasuntoa rakentaville, joiden toivotaan tuovan kuntaan uusia resursseja.

Lumedemokraattinen päätöksenteko on osa suomalaisen yhteiskunnan hiljaista korruptiota, jota on olemassa myös puoluerahoituksen ulkopuolella. Arkielämän ympäristöpolitiikan tutkimuksessa lumedemokraattinen päätöksenteko ja ympäristöpolitiikan korruptio ovat vaikeita mutta tärkeitä tutkimusaiheita. Näihin ei vielä juurikaan ole tartuttu. Tämän paikallisen korruption mätäpaise tulee epäilemättä jossakin vaiheessa puhkeamaan ja luomaan paineita myös ympäristöpolitiikan demokratisoimiseen.


Ympäristöelämäntapa luomapuilla


Heikkoja signaaleja hiukan optimistisesti tulkiten länsimainen elämäntapa on kuitenkin vihertymässä. Kysymys on ensinnäkin vapaaehtoisesti omaksutusta vaatimattomasta elämäntavasta, josta käytetään englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa käsitettä voluntary simplicity, vapaaehtoinen yksinkertaisuus. Tähän ideaalityyppiin kuuluvat kotitaloudet, jotka tietoisesti rajoittavat omaa kulutustaan ja luopuvat ainakin osasta modernin yhteiskunnan tarjoamista elämää helpottavasti apuvälineistä, kuten auton käytöstä. Tämän he tekevät säilyttääkseen tai vaihtaakseen elämäntapansa vähemmän ympäristöä ja terveyttä vahingoittaviin tapoihin. Tähän tyyppiin eivät sen sijaan kuulu kotitaloudet, jotka joutuvat pakosta elämään muita vaatimattomampaa elämää pienillä tuloilla tai sosiaaliturvan varassa. Puhdas ympäristö- tai kulttuurikritiikistä lähtevä vaatimaton elämäntapa on kuitenkin marginaalinen ilmiö. Nuoret ja korkeasti koulutetut ovat tässä joukossa yliedustettuna. Sanna Ahonen, "Arkielämän ympäristöpolitiikka" -teoksen toinen toimittaja, on viimeistelemässä näistä kysymyksistä väitöskirjaansa.

Toista ekoelämäntavan tyyppiä voi kutsua ekomoderniksi elämäntavaksi. Tällaisen elämäntavan omaksuneet kotitaloudet pyrkivät lisäämään käyttämiensä laitteiden ekotehokkuutta, saamaan irti ”enemmän vähemmästä”, kuten tämä ajatus on tiivistetysti ilmaistu. Kotitalouden ekotehokkuus paranee, jos sen kulutus suuntautuu sellaisiin tuotteisiin, jotka aiheuttavat entistä vähemmän ainevirtoja ja energiankulutusta. Ekomodernia elämäntapaa voi perustelle sekä ekologisin että taloudellisin argumentein. Tutkimusten mukaan yksittäinen kotitalous voi melko yksinkertaisin ja halvoin ekotehokkuutta parantavin toimenpiteiden säästää yli 1000 euroa vuodessa. Hyviä säästövinkkejä ovat esimerkiksi oman asunnon lämmöneristyksen parantaminen, asunnon sisälämpötilan alentaminen, veden käytön vähentäminen, energiansäästölamppuihin siirtyminen ja liikkuminen julkisille kulkuneuvoilla. Pelkästään kaukosäädettävien sähkölaitteiden valmiustilan energiakulutus voidaan helposti nollata ja leikata parikin prosenttia kotitalouden sähkönkulutuksesta.

Elämäntavan ekologinen modernisaatio on kuitenkin törmännyt useisiin ongelmiin, joiden tutkiminen olisi tärkeää. Kaikille tuttu esimerkki on EU:n tekemä päätös siirtyä energiasäästölamppuihin. Tämä ei tosiaankaan ollut varsinainen menestystarina. Ne tuotiin markkinoille keskentekoisina ja siirtyminen niihin oli huonosti valmisteltu ja ohjeistettu. Lamput eivät mediatietojen mukaan selvästikään kestä niin kauan kuin niiden pakkauksissa luvataan. Myös lamppujen saatavuudessa on ollut ajoittain ongelmia ja ne eivät suinkaan ole niin ympäristöystävällisiä kuin mainostekstit kertovat.

Ympäristökysymyksistä on länsimaissa tullut kulttuurikysymyksiä, joihin kaikkien on ollut pakko ottaa kantaa ja osalla tämä on merkinnyt elämäntavan ainakin hienovaraista muuttumista. Kansalaisliikkeiden esimerkki on ollut hyvin tärkeä. Ruokavalintojen keventyminen ja vihertyminen on hyvä esimerkki tästä. Helsingin kaupungivaltuuston pari viikkoa sitten käymä keskustelu siirtymisestä kertaviikkoiseen kasvisruokapäivään on kiinnostava esimerkki ruokakysymysten politisoitumisesta ja siihen liittyvistä ristiriidoista. Nuoren valtuutetun Emma Karin (Vihreät) aloite kuitenkin lopulta hyväksyttiin ja saattaa johtaa siihen että ruokakysymys nousee esille myös muiden kaupunkien valtuutoissa.

Lapsiperheet ovat arkielämän ympäristöpolitiikan ”kärkikäyttäjiä”, joilla tarkoitetaan ihmisiä, joiden elämäntilanne on sellainen että uusille toimintamuodoille on tilaa ja tarvetta. Taloudellisia säästöjä onkin käytetty ympäristöpolitiikassa ekomodernin elämäntavan porkkanana. Elämäntavan ekomodernisoitumisen syynä on toki myös ympäristöpolitiikan tiukentumisen.Hyvä esimerkki on jätehuoltoa koskeva lainsäädäntö, joka on ollut ekomodernisaation eräs kiistattomia menestystarinoita.

Monien elämäntavan ristiriitojen, ennakoimattomuuksien ja epävarmuuksien vuoksi ympäristötietoisuuden ja – toiminnan ristiriidat tuntuvat siirtyneen syvälle länsimaisen ihmisen mielen sokkeloihin. Näiden tutkimiseksi olen esittänyt aiemmin syyllistymiskilven käsitteen. Syyllistymiskilvellä torjutaan kielteisiä tunteita, jotka nousevat esiin, kun ”ulkopuoliset” kuten viranomaiset, media tai asiantuntijat pyrkivät osoittamaan ihmisten elävän "ekologian" kannalta väärän tietoisuuden vallassa.Syyllistymiskilven avulla vähätellään esimerkiksi oman, ympäristöä kuormittavan käyttäytymisen vaikutuksia tai tähdennetään olosuhteiden pakottavan jatkamaan perinteisiä toimintatapoja.

Miten syyllistymiskilpi putoaa vai putoaako se lainkaan? En ole psykologi, mutta tein kuitenkin yrityksen selvittää tätä asiaa tutustumalla alan kansainväliseen tutkimukseen. Toisin kun häpeä syyllisyys on rakentava tunne, joka ohjaa ihmistä moraalisesti ja sosiaalisesti vastuulliseen käyttäytymiseen. Syyllisyydentunne liittyy henkilön käyttäytymiseen, eikä häneen itseensä, minkä vuoksi syyllisyydestä voi vapautua käyttäytymistä muuttamalla. Aikaisemmin ajattelin että ihmisten syyllistämistä pitäisi varoa, mutta nyt olen alkanut ajatella tätä toisesta näkökulmasta. Rakentava valistus voisi minusta sisältää myös rankempia keinoja, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan oman elämäntapansa seuraukset.

Tutkijat voisivat muuten katsoa myös itse peiliin. He ovat varsinaisia hiilidioksidihirviöitä. Norjalaisen ilmastoprofessori Karl Georg Hoyerin säälimättömät ja itsekriittiset konferenssituristin tunnustukset ovat mainiota luettavaa ('A Conference Tourist and his Confessions' teoksessa Interdisciplinarity and Climate Change, toim. Roy Bhaskar et al. Routledge 2010). Hoyer lainaa myös norjalaista kirjailija/lingvisti Helene Urin romaania "The Best Among Us" (2006, käännös norjasta, jota en ole vielä lukenut. Pakko lisätä tähän että olen itse osallistunut näihin konferenssikiertuisiin. Niillä on omat puolensa, mutta uskoisin että melkoinen osa niistä voitaisiin korvata esimerkiksi videokonferensseilla.

Esimerkiksi ilmastonmuutos ja mahdollisesti tulevaisuudessa huomattavasti kalliimpi energiahuolto ovat selvästi nostaneet riskitietoisuutta ja muokannut henkistä tilaa ympäristövastuulliselle käyttäytymiselle. On kuitenkin vaikea kuvitella niin suurta katastrofia, joka poistaisi lopullisesti kaikki syyllistymiskilpeä ylläpitävät henkiset tukipilarit. Kööpenhaminan ilmastokokous paljasti hyvin miten niin sanotut "ilmastodenialistit" onnistuivat massiivisella kampanjalla tuhoamaan orastavan ilmastopolitiikan konsensuksen. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama potentiaalinen katastrofi saatiin sillä muutettua pieneksi ilmastotussahduksesi, jonka rahanahneet ilmastotutkijat olivat rakentaneet vääristelemällä tutkimustuloksia.

Arjen ympäristöpolitiikassa ollaan kulttuurisesti herkällä arkielämän alueella. Jotkut ovat jo selvästi tympääntyneet ja väsyneet varsinkin sellaiseen ympäristövalistukseen, joissa unohdetaan rakenteet, arkielämä ja kulttuuri. Ympäristöelämäntapaa, kulutusta, arjen valintoja, kaavoituskonflikteja ja kansalaisliikkeitä tutkimalla maailmanlaajuiset ympäristöhaasteet voidaan kuitenkin kääntää pienemmiksi, kulttuurisesti helpommin sulaviksi, kouriintuntuviksi teoiksi. Alan tutkimuksessa olisikin järkevää pyrkiä ymmärtämään kulttuurin pohjavirtoja ja syvärakenteita. Näin voidaan myös arvioida onko ympäristöä vähän kuormittavan kulttuurin luominen mahdollista vai ajautuuko kehitys ennen pitkää täydelliseen umpikujaan, kuten valitettavasti nyt näyttää.


Pieni ja suuri ympäristöpolitiikka

Yhdysvaltalainen sosiologi Frederick Buttel kirjoitti globaalin ympäristöpolitiikan saaneen Johannesburgin ympäristökokouksessa vuonna 2002 ”holistisen halvauksen”. Kokous juuttui pohtimaan ratkaisuja laajoihin ja monimutkaisiin kestävän kehityksen ongelmiin pystymättä purkamaan niitä selkeisiin toimintaohjelmiin. Eri maiden valtuuskunnat keskittyivät vahtimaan lähinnä omien maidensa taloudellisia intressejä. Buttelin johtopäätös oli, että ympäristöpolitiikan painopistettä on siirrettävä liituraitatasolta takaisin paikalliselle ja kansalaisten arkielämän tasolle. Buttelin johtopäätös on samansuuntainen, mitä teimme arkielämän ympäristöpolitiikan perusteoksessa. Kööpenhaminen epäonnistuneen ympäristökonferenssin sanoma lienee samantyylinen.

Mikä sitten on arkielämän ympäristöpolitiikan merkitys käytännön ympäristöpolitiikan kannalta? Yhteiskunnallinen tai maailmanlaajuinen ”suuri” ympäristöpolitiikka tarvitsee tuekseen ja rinnalleen arjen ”pientä” ympäristöpolitiikkaa. Tarkoituksena oli tuoda tavallisten ihmisten kokemukset, elämäntavan, paikalliset esteet ja kulttuurisen muutoksen perspektiivin ympäristöpolitiikan agendalle.

Pienen ja suuren ympäristöpolitiikan erottaminen jakaa ympäristöpolitiikan turhankin selvästi kahdella eri logiikalla toimiviin maailmoihin. Tosisiassa pieni ja suuri ympäristöpolitiikka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi vihreän yhteiskuntapolitiikan kehittäminen tuntuisi erittäin tärkeältä samoin kuin ympäristövaltion kehittäminen hyvinvointivaltion rinnalle (ks. Tuuli Hirvilammin ja allekirjoittaneen artikkeli teoksessa Vihreä teoria, toim. Ilmo Massa). Parhaillaan Euroopassa satsataan huomattavasti esimerkiksi supernopeiden junayhteyksien kehittämiseen, jotka ovat jo nyt siirtäneet liikennettä lentokoneilta junille. Näitä edelleen kehittämällä kansalaiset voisivat vähentää merkittävästi yksityisautoilua.

Suuri ympäristöpolitiikka ei myöskään ole vain suurten päätösten valmistelua, vaan se koostuu lukuisista pienistä päätöksistä, joiden syntyä ja kehittymistä olisi hyödyllistä saada lähikuvia pienen ympäristöpolitiikan käyttämillä keinoilla. Näin suuren ja pienen ympäristöpolitiikan raja on piirretty veteen. Tämän rajan ylittäminen on kuitenkin suotavaa.