28.10.2010

Tieteidenvälinen yhteiskuntapolitiikka

Olen viime aikoina joutunut palaamaan toistuvasti ajatukseen entistä tieteidenvälisemmästä yhteiskuntapolitiikasta. Tämä ajatus on vainonnut minua koko urani ajan kun olen rakentanut erilaisia suunnistuksia yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen. Viimeksi kirjoitin Tuuli Hirvilammen kanssa ympäristösosiaalipolitiikkaa koskevan artikkelin (Vihreä teoria. Toim. Ilmo Massa, Gaudeamus, Helsinki 2009) sekä Marjatta Bardyn ja Susanna Parrukosken toimittamassa teoksessa Hyvinvointi ilmastonmuutoksen oloissa. Tiedän että THL:n lisäksi myös Kelan tutkijoiden joukossa on kiinnostusta kestävän kehityksen ja sosiaalipolitiikan yhteyksien tutkimiseen. Omissa ajatuksissani tieteidenvälinen yhteiskuntapolitiikka kumpuaa myös kasvutalouden kritiikistä, joka on ollut varsin näkyvästä esillä kansalaisliikkeiden järjestämässä massiivisessa Kasvu murroksessa-seminaarissa. Sen ytimessä tuntuu olevan uuden vihreän (tai punavihreän) langan löytäminen teolliselle maailmantaloudelle.

Mutta nyt siis tammikuun loppuun vuonna 2004 ja esitykseeni yhteiskuntapolitiikan laitoksen avajaistilaisuudessa. Se on seuraavassa juuri siinä muodossa kun sen noin kuusi vuotta sitten esitin. Kyseessä on juhlapuhe tilaisuudessa, jossa oli varsin arvovaltainen kuulijakunta. Nykyään yhteiskuntapolitiikan laitos on suuremman sosiaalitieteiden laitoksen osa, mutta pääaineena sosiaalipolitiikka on edelleen olemassa. Mutta nyt siis yksi avajaispuheista 27.1. 2004:

Käsite hybridi on biologinen metafora, jolla tarkoitetaan uusien eläin- tai kasvilajien syntymistä risteyttämällä heterogeenisiä lajeja toistensa kanssa. Käsitettä hybriditiede on käytetty kuvaamaan uusia tieteenaloja, kuten biokemiaa ja sosiobiologiaa. Sosiaalipolitiikkakin on yksi ns. vanhoista hybriditieteistä. Se yhdistää sosiaalitieteellisen perustietämyksen käytännön politiikkaan ja sitä koskevaan tutkimukseen. Kun tulin 1970-luvun alussa opiskelemaan Helsingin ylipistoon, sosiaalipolitiikkaa pidettiin vielä tieteidenvälisenä suunnittelutieteenä, jonka tehtävänä oli tutkia monipuolisesti hyvinvoinnin osatekijöitä. Muistan hyvin miten tentin sosiaalipolitiikassa Rooman Klubin vuonna 1972 ilmestyneen Limits to Growth – teoksen, jossa pohdittiin, ei- enempää- eikä- vähempää kuin ”ihmiskunnan kohtalontilannetta”. Millään muulla Helsingin yliopiston yhteiskuntatieteen laitoksella tämä tieteenhistoriaan jäävä teos ei ollut tutkintovaatimuksissa.

Oman tuntumani mukaan 1970-luvun mittaan sosiaalipolitiikan tieteidenvälisyys suhteellisesti väheni, kun alettiin korostaa hyvinvointivaltion sisäisten ongelmien tutkimusta. On vaikea arvioida johtuiko tämä reaktio väsymisestä ”liian yleisistä” ongelmista kiinnostuneeseen radikaaliin opiskelijaliikkeeseen vai seurattiinko siinä muiden sosiaalipolitiikan laitosten esimerkkiä. Tai ehkä kysymys oli vain monitieteisyyden sykliin – tästä saksalainen Hans Klette on kirjoittanut – liittyvästä normaalikehityksestä. Joka tapauksessa sosiaalipolitiikka ryhtyi 1970-luvulla hakemaan malleja ”puhtaista” yhteiskuntatieteistä, varsinkin sosiologiasta, menettäen näin ainakin osan monitieteellisestä identiteetistään.

Sosiaalipolitiikan, kuten yhteiskuntatieteen yleensäkin, tutkimuksessa erikoistuminen on kuitenkin ollut aina laajaa eikä suppeaa, kuten usein luonnontieteessä. Yhteiskuntapolitiikan laitoksen nykyisessä opettaja - ja tutkijakunnassakin on useita hybriditutkijoita, jotka kyllä pystyvät toimimaan myös tieteenalojen välissä. Ympäristöpolitiikan tulo osaksi sosiaalipolitiikan opetusta vuonna 1984 on esimerkki siitä, että sosiaalipolitiikka on koko ajan määritellyt tehtävänsä poikkeuksellisen avarasti. Kuluvana vuonna vietetään siis ympäristöpolitiikkatieteen kehittämisen 20 vuotisjuhlia. Siksi onkin sopiva hetki muistaa, että yhteiskuntapolitiikan laitos on samalla tarjonnut yhteiskuntatieteelliselle ympäristötutkimukselle, joka on ympäristöpolitiikkaa laajempi ”emokonseptio”, tärkeän kotipesän ja kehittymismahdollisuuksia.

Samaan aikaan on kuitenkin herännyt keskustelu kokonaan uudenlaisten yhteiskuntatieteellisten hybriditieteiden tarpeesta. Se pyrkisi tutkimaan maailmanyhteiskunnan murrosta ja siitä kumpuavia uusia tietotarpeita. On alettu puhua riskiyhteiskunnan ongelmista (Ulrich Beck) ja jopa postnormaaleista ongelmista (Silvio Funtowitz), joiden tutkiminen edellyttäisi avautumista tieteidenväliseen vuorovaikutukseen ja jopa yhteiskuntatieteen rakennemuutosta. Nämä uudet haasteet olivat esillä jo vuonna 1976 OECD:n järjestämässä kuuluisassa monitieteellisyyskonferenssissa sekä vuonna 1997 Immanuel Wallersteinin johtamassa Gulbenkianin komission raportissa Open the Social Sciences.

Hybriditieteellisen taustansa vuoksi yhteiskuntapolitiikan laitoksella on erinomaiset mahdollisuudet lisätä myös uusien tieteidenvälisten ongelmien tutkimusta. Se edellyttää kuitenkin tieteidenvälisen perinteen tiedostamista, sen ottamista opetus- ja tutkimusohjelmaan sekä konkreettisia toimia tieteidenvälisyyden vahvistamiseksi. Tieteidenvälisen teorian ja metodologian läpäisevää opetusta ei tietääkseni ole tarjolla muualla Helsingin yliopistossa, joten siitä voisi luoda laitosta yhdistävän tavaramerkin eli brändin. Tieteidenvälisyys saattaisi olla myös keino, jolla laitoksen eri suuntaukset saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen.

Ympäristöpolitiikan professuuri, joka on yhteinen kolmen tiedekunnan kanssa
on varmaankin konkreettisin ilmaus yhteiskuntapolitiikan laitoksen ulkoisesta tieteidenvälisyydestä. Yhteistyön vakiinnuttamisesta ja lisäämisestä saattaisi kehittyä yhteiskuntapolitiikan laitokselle mahtava voimavara.

Kriitikoiden mielestä tieteidenvälisyys ei synnytä innovaatioita, vaan aiheuttaa uusien tutkimusalueiden eriytymistä ja resurssien tuhlausta. Jos tällä tarkoitetaan sitä, mitä Hanz Heckhausen on kutsunut ”umpimähkäiseksi tieteidenvälisyydeksi”, näkemys onkin helppo hyväksyä. Aito tieteidenvälisyys on kuitenkin aivan muuta. Siihen sijoittaminen kannattaa ja johtaa merkittäviin innovaatioihin.

Tieteidenvälisyyden tähdentäminen ei tarkoita sitä, että yhteiskuntapolitiikan laitoksen pitäisi luopua normaalien yhteiskunnallisten ongelmien tutkimisesta ja niiden ratkaisumallien kehittämisestä ja keskittyä ainoastaan ”postnormaalien ongelmien” tutkimiseen. Se tarkoittaa sitä, että yhteiskuntapoliittisia ongelmia tarkastellaan uusissa tieteidenvälisissä yhteyksissä ja löydetään tätä kautta jopa aivan uusia yhteiskuntapoliittisia ratkaisumalleja. Tällaisia yhteiskuntapolitiikan kannalta mielenkiintoisia tieteen luovia levottomuuspesäkkeitä on löydettävissä esimerkiksi sosiaalitalouden sekä ympäristöpolitiikan ja –talouden alueilta. Ekomodernisaatio on eräs esimerkki ympäristöpolitiikasta lähteneestä strategiasta, joista läntisten yhteiskuntien vihertyminen on lähtenyt liikkeelle.

Mitä yhteiskuntapolitiikan opiskelijat puolestaan hyötyisivät tieteidenvälisyyden korostumisesta yhteiskuntapolitiikan laitoksella? Uskon, että monet opiskelijat pitävät jo nyt Helsingin yliopistoa ja pääkaupunkiseudun muita korkeakouluja tieteidenvälisenä verkostona. Nykyaikainen joustava opiskelutapa on uhka sellaisille laitoksille, jotka eivät pysty modernisoimaan opetustaan riittävän nopeasti. Jos yhteiskuntapolitiikan laitos kykenee uudistumaan hallitusti ja tarjoamaan riittävän vahvat ja tieteidenväliset lähtökohdat opiskelijoiden yksilölliselle verkottumiselle, sillä on mainiot mahdollisuudet menestyä tieteenalojen kilpajuoksussa.

Tulevaisuudessa ehkä vain identiteetiltään vahvat, innovatiiviset ja dynaamiset laitokset selviytyvät, muita saattavat odottaa resurssien leikkaukset tai sulauttaminen vahvempiin yksiköihin. Olen varma siitä, että uusi yhteiskuntapolitiikan laitos on riittävän luova ja ”levoton” säilyttääkseen opiskelijoiden kiinnostuksen myös tulevaisuudessa.

1 kommentti: